THE ROYAL BALLET (1959)

Czinner oli saksalaisen mykkäelokuvan mestari, joka kohosi sodan jälkeen uuteen maineeseen arvovaltaisten ooppera- ja balettifilmatisointien tekijänä. Elokuvassa The Royal Ballet Englannin kuninkaallinen baletti esittelee otteita repertuaaristaan prima ballerina Margot Fonteynin johdolla. Erityisen paljon filmimetrejä uhrataan kahta vuotta aiemmin maailmanensi-iltansa saaneelle Ondinelle.

Baletti puhuu! -sarja on toteutettu yhteistyössä 100 vuotta täyttävän Suomen kansallisbaletin kanssa. Tutustu kansallisbaletin juhlaohjelmaan täällä.

***

Paul Czinner (1890–1972) oli unkarilaissyntyinen elokuvaohjaaja, joka aloitti uransa Itävallassa, sai 1920-luvulla mainetta saksalaisen kamarielokuvan tekijänä (Nju, 1924) ja natsien valtaannousun jälkeen jatkoi uraansa Englannissa (Katariina Suuri, 1934; Kuten haluatte, 1936), tähtenään useimmiten vaimonsa Elizabeth Bergner. 1950-luvulta lähtien hän erikoistui ooppera- ja balettielokuviin ja ohjasi uransa loppuun vain niitä: Don Giovanni (1955), Suuri baletti (1957), Kuninkaallinen baletti (1959), Ruusuritari (1961), Romeo ja Julia (1966). ”Minusta on aina ollut tavattoman surullista nähdä lukemattomien hienojen suoritusten lakkaavan olemasta esiripun laskeutuessa viimeisen esityskerran päätteeksi”, hän perusteli. ”Elokuvan avulla haluan tuoda maailman etevimpien taiteilijoiden saavutukset niidenkin nautittavaksi, joilla muuten ei olisi siihen minkäänlaista tilaisuutta.”

Kuninkaallinen baletti kuvattiin kokonaisuudessaan Covent Gardenin oopperatalossa, missä kamerat pyörivät yhteensä 24 tuntia – kahtena sunnuntaina sekä yhtenä arki-iltana näytöksen päätyttyä. Kaikkiaan Czinner käytti yhtätoista kameraa, jotka eri puolille oopperasalia sijoitettuina ja taitavasti kuvauspisteitä vaihdellen soivat mahdollisuuden hallita 44 erilaista kuvakulmaa.

Kyseessä on kameran molemmin puolin työskennelleiden mestareiden yhteistyön loistava tulos. Väreiltään ja toteutukseltaan Kuninkaallinen baletti on poikkeuksellisen kaunis elokuva, mutta pääosaan jää baletti, niin kuin asiaan kuuluukin. ”Joutsenlampi” ja ”Tulilintu” ovat baletin vakio-ohjelmistoa, joista edellinen sisältää aina yhtä myrskyisästi vastaanotetun pikkujoutsenten tanssin ja joista jälkimmäisessä kiinnittävät huomiota upea sadunomainen puvusto sekä suurten kohtausten tavaton täsmällisyys.

Näiden tyylikkäiden tulkintojen jälkeen elokuvan varsinaisena vetonumerona näyttäytyy Frederick Ashtonin ja Hans Werner Henzen kolmiosainen uutuus ”Ondine”. Ashton kuuluu modernin baletin hienoimpiin koreografeihin ja hänen työnsä Henzen varhaisuran musiikkiin on tulvillaan charmikasta balettiromantiikkaa ja samalla mitä ilmaisurikkainta modernia klassillista tanssia. Margot Fonteyn ja Michael Somes ilmaisevat upeasti tätä romanttista näkemystä. Fonteyn on parhaimmillaan maanpäällistä nuorukaista lempivänä aallottarena – hienostunut, herkkä ja kevyt kuin henkiolento. Tuskin huomaa, että hänen jalkansa koskettavat maata hänen tanssiessaan. Michael Somes on hänen vakiopartnerinsa, aina yhtä luotettava, jalo prinssitanssija kiireestä kantapäähän. Kerrassaan loisteliaita ovat Ashtonin sommittelemat ”Ondinen” häätanssit, kellertävän ja harmaan tanssijoukon keskipisteenä Pirmin Trecu espanjalaistyylisessä tanssihurmassaan. Lila de Nobili, raffinoitu italialainen taiteilijatar, on laatinut artistisesti viehättävät lavastukset ja puvut.

– eri lähteiden mukaan ST

– eri lähteiden mukaan ST