PORGY AND BESS (1959)

Gershwinin mullistavaan jazzoopperaan pohjaava musikaali sijoittuu 1900-luvun alun kalastajakylään. Yrittäessään päästä eroon murhasta epäillystä rakastajastaan Bess tapaa Porgyn, joka rakastaisi häntä juuri sellaisena kuin hän on. Poitier ja Dandridge ovat täydellinen pari päärooleihin, ja tasapaino ”Summertimen” kaltaisten hittien ja näyteltyjen osuuksien välillä toimii.

***

Ruben Mamoulian oli ohjannut ”Porgyn ja Bessin” ensimmäisen näyttämöversion 1927, kuten myös George Gershwinin alkuperäisen musicalin 1935. Tuottaja Samuel Goldwyn piti Mamouliania ainoana ohjaajana, joka pystyisi tekemään oikeutta hänen pitkään hautomalleen suunnitelmalle. Pian Goldwyn kuitenkin riitaantui Mamoulianin kanssa ja kiinnitti ohjaajaksi Otto Premingerin, joka puolisen vuosikymmentä aikaisemmin oli kunnostautunut Bizet’n ”Carmenin” amerikkalaisen musical-version Carmen Jones ohjaajana.

Porgyn ja Bessin ensimmäinen kuva on suljettu esirippu: näyttämön leima tuntuu selvänä Premingerin elokuvassa eikä ohjaaja ole edes yrittänyt salata sitä. Sen sijaan hän on pyrkinyt antamaan elokuvalle alakuloisen, lyyrisen ja traagisen balladin sävyn. Tunnelman luomisessa on väreillä edelleen oma tehtävänsä: ruskean, sinisen ja punaisen erilaiset vivahteet muodostavat harmonisen kokonaisuuden. Ilmeisellä pieteetillä Preminger on pehmeillä väreillään tulkinnut Gershwinin musiikin välittämän sekoituksen surumielisyyttä, tunnetta, sentimentaalisuutta, lämpöä ja spontaania iloa. Huviretki saareen – jossa luonto toimii tarpeellisena kontrastina Catfish Row’n kulissimaailmalle – on erityisen taidokkaasti toteutettu jakso, jossa laulu, tanssi ja värit ovat hyvin tasapainotetussa käytössä, mustien näyttelijöiden elämänilon ja impulsiivisuuden hyvällä säestyksellä.

Parasta elokuvassa silti on yhä Gershwinin musiikki. Leveänä ja eepillisenä virtana se valloittaa kuulijansa; osa musiikista on moneen kertaan tuttua ja kaluttua, mutta kaikesta huolimatta ”Summertime’n” lyyrillinen kauneus on entisensä, vaikka tulkinta ei kuulukaan parhaimpiin. Jäntevä rytmikkyys ja suggestiivinen voima ovat tämän helppotajuisen ja melodisen oopperamusiikin parhaimpia puolia.

– Gerald Pratleyn (The Cinema of Otto Preminger, 1971), Henry G. Gröndahlin (1961) & Carl Henningin (1961) mukaan