KENRAALI DELLA ROVERE (1959)

Il generale Della Rovere/General della Rovere
Ohjaaja
Roberto Rossellini
Henkilöt
Vittorio De Sica, Hannes Messemer, Sandra Milo, Giovanna Ralli, Anne Vernon
Maa
Italia/Ranska
Tekstitys
suom. tekstit (E)
Kesto
130 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Vittorio De Sica tekee loisteliaan pääosasuorituksen tositapahtumiin perustuvan tarinan pikkuhuijarina, jonka natsit pakottavat esiintymään kaatuneena italialaiskenraalina vastarintaliikejohtajia vangitakseen. Melodramaattisen haikea viihdetuote oli Roberto Rossellinille katkera menestys, Venetsian Kultaisen leijonan voittaja ja kuitenkin ”urani ainoa elokuva, jonka tein ainoastaan rahasta”.

***

Elokuvan Rooma – Avoin kaupunki tavoin Kenraali della Rovere perustuu tositarinaan ja merkitsee Rossellinin paluuta vastarintaelokuvien teemoihin: vuoden 1943 sankarilliseen taisteluun, jossa henkilökohtaiset viet ja erot unohtuivat yhteisen vihollisen edessä. Samalla elokuva ilmentää paluuta Rooman melodramaattisen kainoihin. Pikkuhuijarista ja opportunistista tulee kenraali, pelkuri kuolee sankarin kuoleman, sortajat eivät osoita vähintäkään sääliä ja vankila on terrorin valtakunta, jota hallitsevat kidutus ja kuolema. Toiminta ei enää olo yksinkertaista ja suoraviivaista, vaan täynnä mutkia ja toissijaisia episodeja: Bardonen maksujärjestelyt itämaisella safiirilla asianajajan pojan pelastamiseksi; Bardonon suhteet rakastajattareensa ja Olgaan, häntä yhä rakastavaan prostituoituun; todellisen kenraali della Roveren kuolema; partisaanien suunnitelmat.

Bardone on kuitenkin tyypillisesti rossellinilainen sankari, joka saavuttaa totuutensa valitsematta sitä. Elokuva perustuu Indro Montanellin romaaniin miehestä, joka pakotetaan kantamaan univormua, mikä saa hänessä aikaan täydellisen muutoksen. Tavallaan romaanikin sisältää sotilaallisen kunnian salavihkaisen puolustuksen. Sen merkitys on kuitenkin toinen elokuvassa, joka esittelee miehen joka ei olo ollenkaan sankarillinen. Sen sijaan hänellä on pikkuhuijarin mielenlaatu hän varastaa sokeria jne. Hän on myös pelkuri ja joutuu usein paniikkiin San Vittoren-käyntinsä aikana. Paradoksaalista kyllä, hän saa itsensä edes hiukkasen arvokkuutta vain silloin kun hän näyttöä kaikkein naurettavimmalta: kun hänet piestään tai kun hänelle luetaan kenraalin vaimon kirje hänen maatessaan pää sidottuna sairaalassa. Elokuvassa Bardone löytää totuuden – oman totuutensa – valheesta

Tarkkaa syytä hänen lopulliseen uhrautumiseensa, kun hän on jo onnistunut selvittämään partisaanijohtaja Fabrizion henkilöllisyyden, ei selitetä. Ehkä häntä ajaa katumus tai myöhäsyntyiset isänmaallisuuden tunteet tai kenties terve jatkaa osaansa suurenmoisen teatraalisella eleellä. Elokuvan suuri ansio on siinä että se välttää kaikki spekuloinnit aiheesta. Mikä tahansa näistä syistä on yhtä hyvä selittämään Bardonen toimintaa. Kuten Saksa vuonna nolla ja Eurooppa 51 Kenraali della Rovere on epäsovinnainen tavassaan kieltäytyä antamasta lopullista tuomiota ja avoimessa ristiriitaisuudessaan siihen nähden mitä pidämme psykologian aikoina.

Aikakauden tuntu, vaikka onkin väistämättä lavastettu, auttaa kuitenkin tekemään päähenkilön uskottavaksi. Lisäksi henkilöhahmon ja näyttelijän välillä vallitsee lähes täydellinen samastuminen. Ei tiedetä, millainen Vittorio Emanuele Bardono eli todellisuudessa, mutta tässä hän on hämmästyttävästi Vittorio De Sican kaltainen: samat herrasmiesmäiset tavat ja sama harmaantuva tukka ja sama vetovoima naisiin nähden. Hänessä on myös samaa usein aseistariisuvaa vilpittömyyttä. Tätä samastumista korostavat välistä varsin omalaatuiset yksityiset vitsit kuten huuto “Vittoria per Vittorio”, kun Bardone puhelimitse ilmoittaa Borghesion pojan tulevasta vapauttamisesta. Tässä suhteessa Kenraali della Rovere kasvaa yllättäen tutkielmaksi Rossellinin tavasta ohjata näyttelijöitä.

– Aeso Luis Guarnier (teoksesta ‘Roberto Rossellini”, 1970)