TUNNELI (1959)

Le Trou/Hålet
Ohjaaja
Jacques Becker
Henkilöt
Michel Constantin, Jean Keraudy, Philippe Leroy
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
K12
Kesto
120 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm

Jean-Pierre Melvillen mukaan “suurin ranskalainen elokuva” on samalla yksi kaikkien aikojen parhaista vankilaelokuvista. Tunneli kertoo samassa vankilasellissä asuvan porukan suunnitelmasta kaivaa reitti vapauteen ja saada rauha rikolliselle sielulleen. Vahvalla ensemblellä miehitetty jännitysnäytelmä oli Beckerin tyylikäs joutsenlaulu.

***

Jacques Becker kuoli 20.2.1960 saatuaan juuri päätökseen Tunnelin, joka oli jäävä hänen viimeiseksi elokuvakseen. Niin päättyi kehitys, joka oli kulkenut mitä erilaisimpien elokuvatyyppien kautta, mutta jota oli aina leimannut huolenpito sävyn aitoudesta. Tunneli perustuu tositapaukseen, pakoon Santé-vankilasta vuonna 1947, josta José Giovanni sittemmin kirjoitti romaaninsa ”Le Trou”. Päähenkilöksi Becker valitsi tuntemattomia kasvoja, amatöörejä (sittemmin ainakin Philippe Leroy, Michel Constantin ja Marc Michel ovat jatkaneet näyttelijäuraansa) ja yksi heistä, Jean Keraudy oli itse paennut kuusi kertaa eri vankiloista.

Kun Claude Mauriac vertaa Tunnelin Beckeriä Bressoniin, hän on hyvin lähellä totuutta. Paitsi, että Tunneli lähtökohdiltaan muistuttaa Bressonin pakoelokuvaa Kuolemantuomittu on karannut, niin kumpikin ohjaaja tietoisesti kieltäytyy käyttämästä hyväkseen pittoreskia tai yleisöä kosiskelevaa aineistoa, kummallakin on pyrkimys yksinkertaisuuteen, pelkistettyyn ja hiottuun ilmaisuun, kuvaukseen, jossa asioiden kauneus syntyy niiden tarkoituksenmukaisuudesta. Tunneli voidaan ensinnäkin nähdä miltei dokumenttina vankilaelämästä, sen laeista, tavoista, käytännöstä, hierarkiasta ja yhdenmukaisuudesta. Beckerin lähestymistapa on hämmästyttävän arkinen, hän ei tee itsetarkoituksellisia myönnytyksiä dramaattiseen tai tunteisiin vetoavaan suuntaan.

Silti Tunneli on koettavissa paikoin sietämättömän jännittävänä pakoyrityksen kuvauksena. Beckerin lataama jännite, vankien tuntema pelko kasvavat tavattoman intensiivisiksi. Samalla Becker onnistuu valamaan joihinkin kohtauksiin harvinaista lyyrisyyttä: kuva Pariisin harmaasta aamusta, hiljaa esiin ajavasta taksista on kaikessa yksinkertaisessa realismissaan jäljittelemättömän runollinen. Niinikään ääntä Becker käyttää taitavasti dramaattisena tehokeinona: musiikkia ei ole lainkaan, sen korvaavat avainten kilinä, astioiden ja työn äänet, vartijain askeleet, jotka kaikuvat käytävillä.

Beckerin vankila ei ole vain joukko vankeja, vaan yhden sellin pienyhteisö, jota sitoo yhteen solidaarisuus, samojen päämäärien tavoittelu, saman paineen alla eläminen. Nöyryyttävää vankilajärjestelmää vastassa on vankien keskinäinen toveruus ja luottamus. Myös rikollisten yhteisössä Becker pystyy näkemään syvästi inhimillisiä ja yleispäteviä arvoja. Tunneli jäi Beckerin testamentiksi, hänen rakkaiden teemojensa kokoomateokseksi, jossa optimismin ja pessimismin skaala käydään läpi päästä päähän, kuten hänen monissa muissakin teoksissaan. Hänen epäonnen sankarinsa jättävät jälkeensä traagisen tunnun elämisen rajallisista mahdollisuuksista, onnen katoavaisuudesta ja tuhon äkillisyydestä. Vain veljeys antaa tragedialle ylevyyttä.

Tunneli kokoaa konkreettiseen, syvälliseen ja jaloon muotoon toveruuden ja sitä uhkaavan petoksen aiheet. Pienet yksityiskohdat, sementin ja arkkitehtuurin, kivisen ja suljetun maailman tunnut ja äänet on käsitelty otteella, joka suorassa voimassaan ja rehellisyydessään on ainutlaatuinen näin sitäkin enemmän, koska ohjaaja oli kuvausten aikana kuolemansairas ja tiesi sen. Vankilan seinien sisällä tapahtuva teos on suurimpia vapautta kartoittavia elokuvia. Kysymys on vapauden positiivisesta määritelmästä. Itsekseen, haaveillessaan ja tunnelmoidessaan ihminen ei ole vielä mitään; tällainen hahmo on toverinsa kavaltava Gaspard, Gaspard-parka… Vain yhteistyö, monien voimakkaiden käsien tunkeutuminen sementtiin merkitsee, antaa elämälle sen todellisen merkityksen, josta Beckerin koko tuotanto niin hellittämättömällä tavalla kertoo.

– Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975), Henry G. Gröndahlin (1961), Tarmo Malmbergin (1968) ja muiden lähteiden mukaan