VERINEN RUUSU (1959)

Roger Vadimin rohkea Carmilla-versio inspiroi nuorta Risto Jarvaa: visuaalisesti mestarillinen kokonaisuus oli pakollista katsottavaa Yö vai päivä -debyytin työryhmän jäsenille. Nykyajan Italiaan siirretyssä tarinassa kertojahahmoksi nostettu Carmilla (Annette Vadim) tuntuu olevan muinaisen vampyyrin vallassa.

***

Italia 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Linnanherra Leopoldo De Karnsteinin ja hänen morsiamensa Georgia Monteverdin häiden lähestyminen herättää ristiriitaisia tunteita Carmillassa, joka on Leopoldon serkku ja Georgian ystävä. Historian henkilö samasta suvusta, muinainen vampyyri-Carmilla, alkaa kiehtoa Carmillaa pakkomielteenomaisesti, ja naamiaisjuhlissa hän pukeutuu ikivanhaan kaimansa mekkoon. Juhlan ilotulitukseen tulee lisää ruutia, kun linnan alueelle kätketyt toisen maailmansodan aikaiset räjähteet laukeavat ja järisyttävät vanhaa hautaholvia. Mystisten murhien sarja antaa aihetta epäillä, että legendaarinen vampyyri on palannut.

”Rakastan fantasioita. Carmillalla, Sheridan Le Fanun romaanin nuorella vampyyrilla, oli erityinen sija omassa mytologiassani. Päätin antaa hänelle Annetten kasvot”, Roger Vadim muisteli elämäkerrassaan Memoirs du diable (Editions Stock, 1975). Menestysohjaaja oli 1950-luvun lopulla perustanut perheen tanskalaisen näyttelijän kanssa. Annette Strøybergistä tuli Annette Vadim.

Goottityylinen kauhu oli aikakauden kansainvälinen trendi, mutta Vadimilta sitä ei erityisesti kaivattu. ”Edellisen elokuvani menestyksestä huolimatta tuottajan ja levittäjien suostuttelu naisvampyyrielokuvan rahoittamiseen oli hankalaa suihkukoneiden ja television aikakaudella. Minulle kerrottiin, että on hullua lähteä tällaiseen uhkapeliin, kun minulle tarjottiin sataa ’kaupallista’ elokuvaa isojen tähtien kera. Se oli totta, mutta järki ei ole koskaan ollut vahva alueeni, enkä olisi voinut kuvitella Annettelle parempaa roolia. Verinen ruusu oli hieno elokuva, mutta edellä aikaansa.”

Verinen ruusu ei ole uskollinen Sheridan Le Fanu -sovitus, mutta Carmillan ikinuori olemus vastaa alkuperäisteoksen hahmoa. Carmilla jäi Annette Strøybergin lyhyehkön elokuvauran tärkeimmäksi rooliksi. Yhteys Tanskaan on toistunut Le Fanun inspiroimissa elokuvissa: ensimmäisen adaptaation, Vampyrin, ohjasi tanskalainen Carl Theodor Dreyer, ja Hammer-studion Carmillan esittäjiin kuului tanskalainen Yutte (eli Jytte) Stensgaard. Toinen ”Hammer-Carmilla” Ingrid Pitt oli puolalaistaustainen, mutta voidaan olettaa, että osa yleisöstä luuli häntä pohjoismaiseksi.

Suomen ensi-iltansa keväällä 1961 saanut Verinen ruusu on ensimmäisiä maassamme esitettyjä vampyyrielokuvia. Jo 1958 oli nähty Paul Landresin Jekyll & Hyde -variaatio Vampyyri (The Vampire, 1957), mutta Vadimin elokuva oli klassisen vampyyrimytologian ensimmäinen edustaja suomalaisessa elokuvakulttuurissa, jossa Dracula-sovitusten kieltämisen linja alkoi Nosferatusta ja jatkui 1970-luvun keskivaiheille. Verinen ruusu toi ilmiön myös valtakunnan verkkoon, kun MTV esitti sen kesällä 1972. Elokuvatarkastamon myöntämä K16-ikäraja näyttää muodostaneen ennakkotapauksen, sillä myöhemmät Carmilla-elokuvat Vampyyrin himo, Vampyyrit – eroottinen painajainen ja Verentahrima morsian läpäisivät seulan samalla ikärajalla.

Veristä ruusua arvostettiin 1960-luvun alussa teekkarien Montaasi-elokuvakerhossa, josta nousi ammattimaisia elokuvantekijöitä. Sakari Toiviaisen Risto Jarva -kirjan (Suomen elokuva-arkisto, 1983) mukaan Jarva ihaili vampyyrielokuvan tilan käyttöä. Jarvan debyyttiä Yö vai päivä (1962) kuvanneen Pertti Maisalan mukaan kuvausryhmän jäseniltä vaadittiin melkein tosissaan, että Verinen ruusu on katsottu. ”Naurunremakan säestyksellä minua evästettiin, että kuvauspaikalle ei ollut ennen sitä tulemista.”

– Lauri Lehtinen 6.4.2022