VARJOJA (1959)

1950-luvun lopun taiteellisiin sensaatioihin kuuluva ohjaajansa esikoiselokuva, improvisoidusti toteutettu, New Yorkin katujen ja kämppien elämää pursuava, USA:n kipeitä rotuasenteita purevasti repivä työ tunnustettiin mestariteokseksi ympäri maailman. Suomeen se saatiin lähes tuoreeltaan.

***

Varjoja sai alkunsa nuoren näyttelijä-ohjaaja Cassavetesin teatterikoulun improvisointitunnista, jossa aiheena oli värillisen pojan ja valkoisen tytön rakkaustarina – koulussa oli kumpaankin rotuun kuuluvia oppilaita. Aihe alkoi elää yllättävän voimakkaasti: Cassavetes oppilaineen keskusteli siitä aamuun saakka, keskusteltiin myös siitä, miten mielenkiintoista olisi tehdä elokuva tästä aiheesta… Rahaa ei tietenkään ollut ja suurin ponnistuksin ne saatiin kokoon: 40 000 dollaria, mikä Yhdysvaltain oloissa on jokseenkin mitätön budjetti. Kohtaukset kuvattiin eri puolella New Yorkia, poliisia pakoillen – virallinen filmauslupa olisi ollut liian kallis. Vain suuntaviivat hahmoteltiin etukäteen; vuoropuhelunkin näyttelijät improvisoivat, kaikessa pyrittiin suureen välittömyyteen. Elokuva esitettiin ensin parissa elokuvakerhossa kotimaassa, sitten se tuli normaaliin ohjelmistoon Englannissa ja sai valtavan menestyksen.

Ellei itse elokuva olisi hyvä, tämä olisi tietysti vain liikuttavaa ja kaunista tarinaa hyväuskoisista yrittäjistä. Mutta se sattuu olemaan. Nuoret näyttelijät pystyvät antamaan hyvinkin elävän kuvan esittämistään ihmisistä, heidän reaktioistaan kussakin yksityisessä tilanteessa, tässä ja nyt. Keskeisessä asemassa on puoliverinen sisaruskolmikko, jonka vanhin veli – perheen huoltaja, urallaan laskussa oleva yökerholaulaja – on ulkonäöltään selvästi mustan rodun edustaja, kun taas nuorempi veli ja sisar käyvät valkoisesta. Juuri sisar on rakkaustarinan toisena osapuolena. Hän kiiruhtaa kokemuksiin, joihin ei ole sielullisesti kypsä ja kokee syvän eroottisen pettymyksen. Se moninkertaistuu, kun hänen rakastajansa, valkoinen nuorukainen, tulee avoimesti osoittaneeksi kauhistuksensa tavatessaan vanhemman veljen ja todetessaan, että tyttökin on itse asiassa ”värillinen”. Kuvaan kuuluu vielä nuorempi veli, joka ei ole saanut elämästä otetta, vaan harhailee päivät ja varsinkin illat pitkin katuja ja baareja kahden valkoisen toverinsa kanssa tyttöjä metsästellen.

Ja ennen kaikkea kuvaan kuuluu New York – suurkaupungin elämänmuoto, sen ilot ja ahdistus, koettuina muutaman vähäisen ihmisen kautta, heidän näkökulmastaan, heidän lävitseen. Vaikka nuoret näyttelijät tekevätkin hyvää työtä, tämä on sittenkin ennen kaikkea ohjaajan elokuva – ei kuvaajan. Kamera on poiminut talteen tilanteita kaduilta, maanalaisen asemilta, baareista; mainosvalojen välkettä, ihmisten loputonta, levotonta liikettä… Tarinan alku siepataan ikään kuin ilmasta, se tapailee tietään, polveilee hetken ja häipyy taas. Jää tunne, että elämä on joka suuntaan avoin ja loputon, ajassa ja paikassa, mutta ne myös asettaa kullekin rajansa, näkymättömät, ankarat.

– Lassi Nummi (Uusi Kuvalehti 1.12.1961)