UGETSU – KALPEAN KUUN TARINOITA (1953)

Japanilainen elokuva tuli maailman tietoisuuteen toisen maailmansodan jälkeen. Mizoguchin teoksissa eeppinen historiallisuus yhdistyi lyyriseen hienostuneisuuteen. Savenvalajan tarinassa aavenainen johdattaa tuonpuoleisen kauneuden äärelle samaan tapaan kuin Madeleine Alfred Hitchcockin Vertigossa.

***

O’Haru ja Ugetsu monogatari eivät olleet Kenji Mizoguchin ensimmäisiä länsimaissa esitettyjä elokuvia, mutta ne olivat ensimmäiset, jotka paljastivat hänen taiteellisen suuruutensa länsimaalaisille.

1500-luvun Japanissa kylän savenvalaja Genjuro kaipaa rikkautta ja hänen lankonsa, maanviljelijä Tobei, samuraikunniaa. He lähtevät vaimoineen soutamaan järven yli myydäkseen Genjuron ruukkuja. Matkalla he pelästyvät varoitusta venerosvoista. Genjuro vie vaimonsa Miyagin rannalle; Tobein vaimo Ohama haluaa jatkaa matkaa. Kaupungissa aaveprinsessa Wakasa viettelee no-tanssillaan Genjuron, joka jää naisen kartanoon. Tobei ostaa samuraihaarniskan, ja hänet ylennetään kenraaliksi hänen väitettyään toisen voittoa omakseen. Kiertelevä sotilassakki raiskaa Ohaman, joka ajautuu prostituoiduksi. Kaksi juoppoa sotilasta tappaa Miyagin. Buddhalainen pappi varoittaa Genjuroa, ja tämä vapautuu Wakasan lumouksesta sanskriitinkielisten merkkien suojaamana. Murtuneena hän palaa kotiin, jossa Miyagi odottaa, mutta aamulla Genjuro huomaa, että tämäkin on aave. Tobei tapaa vaimonsa geishatalossa, ja katkera kohtaaminen murskaa hänen sotilasintonsa. He palaavat kylään, jossa Tobei vaihtaa miekan auraan ja Genjuro jatkaa työtään aavevaimonsa suojeluksessa. Ohama tuo miehille kuumaa ruokaa. Genjuron poika vie kulhollisen äitinsä haudalle. Ruoan höyry ja suitsukkeen savu kohoavat ilmaan.

Genjuron tarina on Mizoguchin vertauskuvallinen omaelämäkerrallinen itsetilitys taiteilijan tiestä. Aluksi hän on pelkkä käsityöläinen ja tavarantuottaja. Aaveprinsessa johdattaa hänet tuonpuoleisen kauneuden maailmaan. Kohtaaminen herättää Genjuron syvemmin merkitykselliseen elämänsuhteeseen. Mutta Wakasan keinotekoinen paratiisi on valheellinen ja ulkoa opittu; se on välittynyt naisen isältä, joka ilmestyy pääkallomaisena, maanalaisella äänellä puhuvana hahmona. Pelastuessaan aavemaailmasta Genjuro jatkaa työtään, mutta sille ovat nyt ominaisia sekä kauneuden taju että kärsimyksen leima.

Tarinassa Tobeista, tämän lapsellisesta haarniskainnosta ja kunniattomasta kotiinpaluusta Mizoguchi esittää näkemyksensä samuraiaatteesta, jolla Japania oli lietsottu nationalismiin ja militarismiin vuosikymmenien ajan. Mizoguchi vihasi väkivaltaa eikä koskaan kaunistellut sotaa, tuskaa ja kärsimystä. Otos, jossa Miyagi murhataan, on havaintoesimerkki tästä. Esteettinen ratkaisu (kaukokuva, etäisyys, mutkikas kameranliike, syvätarkkuus) tukee Mizoguchille tyypillistä jännitettä samastumisen ja etäännytyksen välillä mutta ei laimenna kohtauksen kammottavuutta.

Tapa, jolla Mizoguchi kuvaa 1500-luvun maailmaa, on miltei kouriintuntuvan realistinen. Epookin rekonstruktio on virheetöntä, ja alituisen sodan tunne on läpitunkeva. Rinnastus sodanjälkeiseen Japaniin on tietoinen, mutta elokuvan onnistuneisuus ylittää ajalliset rajat. Sekä allegorinen että realistinen Ugetsu on intensiivisen koskettava elokuvakokemus. Tyylillisesti se on Mizoguchin onnistuneimpia elokuvia. Kuvan ja äänen kontrapunkti kehittyy taitavasti. Pitkien otosten väliin lomittuu muutamia harvoja, tehokkaita kamera-ajoja. Ugetsu on täynnä kauniita kuvia, joissa on kaukoidän laveerausten salaperäistä lumoa ja jotka toisinaan tuovat mieleen myös 1500-luvun flaamitaiteilijan Brueghelin teokset. Kuvat usvaisesta järvestä veneineen ja kaisloineen edeltävät fantasiakohtauksia: elämää valkoisen käärmenaisen aavepalatsissa, joka muuttuu kasvillisuuden peittämäksi raunioksi. Kohtaus järvellä, savenvalajan ja prinsessan aamiainen ruohikolla, ja loppukuva jossa kamera nousee hitaasti koko kylän ylle, ovat poeettisen yksinkertaisia. Kauttaaltaan fantasia saa todellisuuden voimaa ja tragedian syvyyttä. Tyylinsä täydellisyyden ja teemansa rikkaiden sävyjen ansiosta Ugetsu monogatari on kaikkien aikojen kauneimpia elokuvia.

– Lähinnä Georges Sadoulin mukaan (Dictionnaire des films, 1965) AA 11.5.2000