YÖ (1961)

Kirjailija ja hänen katkeroitunut vaimonsa vierailevat syöpää sairastavan, kuolevan ystävänsä luona. Vaimo ei kestä kohdata todellisuutta, jolloin hänen ollessaan poissa, mies ystävystyy toisen naisen kanssa. Vajaan vuorokauden ajalle sijoittuvassa elokuvassa äänen lausutut sanat tuntuvat merkityksettömiltä ja sisäinen kriisi ei tunnu ratkeavan, mutta silti mikään ei ole enää ennallaan.

***

Antonionin henkilöhahmojen yksinäisyyttä, hänen tuotantonsa johtoajatusta, korostaa ympäröivän maailman epäinhimillisyys, korkeitten talojen arkkitehtoninen kylmyys ja vihamielisyys (Yö, Kuumetta). Näihin mielettömien liikenneruuhkien, helikopterien hyminän ja suihkukoneiden vihellyksen elävoittämiin urbaaneihin näkymiin, jotka korostavat Yön Lidian ahdistusta hänen kulkiessaan korkeiden ja painostavien muurien välissä, liittyy kuivia ja autioita maisemia (Seikkailu); hylättyjä kyliä, elottomia taloja, junaraiteita, jotka kasvavat ruohoa. Tämän maiseman puristuksessa, jossa päähenkilö esiintyy usein vain pienenä fragmenttina kuvassa, syntyvät vuoroin väkivalta (lättähattujen tappelu, sairaanhoitajattarien korvapuustit Yössä), vuoroin seksuaalisuus (Yön nymfomaani).

Kukaan ei osaa paremmin kuin Antonioni kuvata tasapainottoman kulttuurin hämmentämien ihmisten armotonta tyhjyyttä, ihmisen traagista kohtaloa ja hänen toivotonta onnenetsintäänsä. Mutta tunteiden epävakaisuus tappaa ennen, ja Antonioni kuvaa miltei aina rakkauden kuolinkamppailua tässä mielivaltaisessa maailmassa, jossa elämme. ”Minusta tuntuu, että rakkaus rajoittaa ihmistä. Siinä on jotain pettävää; se saa aikaan tyhjiön ympärillämme”, sanoo Lidia Yössä ja Valentina lisää: ”Joka kerta kun olen yrittänyt kommunikoida jonkun kanssa, rakkaus on haihtunut.” Miksi rakkaus katoaa? Esteet ovat moninaiset: sankarin köyhyys (Cronaca di un amore), uusi rakastaja (Il grido), Sandron heikkouden ja pelkuruuden tajuaminen (Seikkailu), tottumuksen aiheuttama tylsistyminen (Yö). Antonioni ei tunnu pyörivän ympyrää kuin tuulenpuuskan tempaamana; hän tuntuu etsivän epätoivoisesti jotakin, odottavan elokuviltaan vastausta esittämiinsä kysymyksiin, ratkaisua ongelmiin. Hänen tuotantonsa eheys on helposti huomattavissa: kaikki hänen kolme viimeistä elokuvaansa tuntuvat alkavan siitä, mihin edellinen loppuu. Seikkailun lopun armelias ele on alkusoittona yhteiselämän yritykselle. Yön lopetus, jossa mies ja nainen koettavat takertua toisiinsa, johtaa elokuvan Kuumetta alussa olevaan välienrikkoutumiskohtaukseen. ”Tuntea takanaan kaikki nuo vuodet, eikä enää löydä niille merkitystä…”

Maassa, jossa ei ole avioeroa – niin kuin Antonioni on muistuttanut episodissaan elokuvaan Amore in citta – nainen epäröi sitoutua koko elämäkseen. ”Jos minä haluan kuolla, se johtuu siitä, etten rakasta sinua enää. Minä en enää haluaisi olla olemassa, koska en enää rakasta sinua.” Toisaalta tottumus – ”tottumuksen aiheuttama tylsistyminen, joka tuntuu leijuvan yllämme kuin uhkaus” – tappaa rakkauden. Isku, joka hajottaa parin, on melkein aina kuolema tai katoaminen; Fontanen kuolema (onnettomuus vai itsemurha?) elokuvassa Cronaca di un amore, Tommason kuolema Yössä, Irman miehen kuolema Il Gridossa, Annan katoaminen Seikkailussa. Antonionin tuotanto liittyy keskiaikaiseen traditioon, jossa munkit työskentelevät kuolema silmiensä edessä. Täten se tuo mieleen Bergmanin tai Pelin sääntöjen Renoirin, siinä näkyy kuoleman merkki, jonka läsnäolo on niin sanoakseni pysyvä, ilmenipä se sitten vaikka raihnaisen ja puuteroidun naisen hahmossa, jonka näkeminen saa Lidian kauhistumaan Yön ulkoilmaravintolakohtauksessa.

Paljon ei Yössä tapahdu. Giovannin ja nymfomaanin suhde katkeaa nopeasti, Lidia hylkää Roberton, Giovanni hipaisee nopeasti Valentinan huulia niin kuin joskus ennen ehkä, ja Tommaso Lidian huulia. Siinä kaikki. Elokuva päättyy epätoivoiseen sävyyn ilman, että tiedettäisiin; salliiko heidän nyttemmin turha syleilynsä löytää rakkauden, joka on paennut. Ei tapahdu muuta kuin, että lopussa Giovanni ja erityisesti Lidia ovat muuttuneet. Me emme tiedä, mitä näistä murskatuista, ruhjotuista ihmisistä tulee, mutta me tiedämme tunteiden kohtalon.

– Gilles Jacob, ”Yksinäisyyden tiet” (1964), kokoelmasta Uuteen elokuvaan (1967) ST