ROCCO JA HÄNEN VELJENSÄ (1960)

Aikanaan pienimuotoisen skandaalin aiheuttanut perhesaaga on sodanjälkeisen elokuvan mestariteos. Thomas Mannilta ja Fjodor Dostojevskiltä vaikutteita saaneessa italialaisen yhteiskunnan nousukauteen sijoittuvassa mestariteoksessa perhe muuttaa töiden perässä Milanoon, mutta yhteiselo särkyy, kun veljesten välille kehkeytyy riita samasta naisesta.

***

Harvan ohjaajan retrospektiivi herättää odotuksia siten kuin Viscontin: on selvää, että teokset ja asiat eivät ole sellaisia kuin, mitä ensi näkemältä luulisi. Ensimmäiset vaikutelmat osoittautuvat yleensä petollisiksi, niin ehkä toisetkin. Suhteessa ja suhteutuksissa eri teoksiin katsojan mahdollisuudet paranevat hiukan. Tämä mystinen johdanto merkitsee Roccon tapauksessa sitä, että teos yleensä liitetään Viscontin suorimmin ”realististen” elokuvien ryhmään, joka selvimmin ilmenee teoksessa Maa järisee. Ennen Roccoa (lähinnä Valkeissa öissä) ja monesti sen jälkeen Visconti vastaavalla mitalla punnittuna on sitten valitettavan usein luisunut jonkinlaiseen ”epärealismiin”…

Tästä näkökulmasta katsottuna Viscontin elokuvien ydin on tuomittu jäämään tuntemattomaksi. Se on syvässä yhteydessä italialaiseen neorealismin – jonka aikanaan ”aloitti” Ossessione – olennaisimpiin perinteisiin. Tässä Viscontin tie on lähellä monia muita, joita epäoikeudenmukaisesti on syytetty neorealismin ”pettämisestä”: esim. Rossellinin myöhempiä vaiheita, joihin mahtuu intiimien ja pienimuotoisten, lähinnä Ingrid Bergmanin kanssa tehtyjen elokuvien kausi sekä sitten 1960-luvun ”historiallinen neorealismi” hienoine elämäkertatulkintoineen; tai Fellinin poeettista tyyliä ja avoimen muodon elokuvia, jotka Rooman, Satyriconin tai Amarcordin tapaan rakentuvat jollekin muulle kuin ”juonelle”.

Varmasti Rocco ja hänen veljensä on neorealismin käännekohta ja yksi sen huipputeoksia. Se sijoittuu ajallisesti Antonionin Seikkailun ja Fellinin Ihanan elämän rinnalle ja lienee näistä kolmesta kovin ja kauaskantoisin tuote. Se on tehty kiehtovan ”epäparin”, historiallisen Senson ja ”epähistoriallisen”, unen maisemaan sijoittuvan elokuvan Valkeat yöt jälkeen. Minusta Roccon kiehtovuuden tärkeä avain piilee siinä, että se on niin monen Viscontin elokuvan olennaisten ainesten leikkauspiste.

Se on ensinnäkin suorin jatke sille trilogiahankkeelle, jonka Visconti pani alulle elokuvan Maa järisee yhteydessä. Tuon teoksen muuan keskeinen henkilö, Cola, uneksii muutosta pohjoiseen: ”al continente…” Vuosikymmen on kulunut ja muuttoliike on saanut valtavat mittasuhteet: Rocco ja hänen veljensä kuvaa yhden perheen traagista hajoamisprosessia, sen jäsenten rimpuilemista heille osoitetussa teollisuuskeskuksen marginaalissa.

Jotkut tutkijat, kuten englantilaisen Geoffrey Nowell-Smith Visconti-kirjassaan, ovat valittaneet, että Rocco jakaantuu ikään kuin kahdeksi eri elokuvaksi. Toisaalta on eeppinen puoli, toisaalta taas psykologinen, suvun hajoamisen kolmiodraama (Rocco / Simone / Nadia). Tämä ”epäkohta” on Roccon komeinta ydintä, jos huomaamme aineksien dialektisen suhteutuksen. Teoksen psykologinen draama, tyylin emotionaalis-pateettinen paisutus, sen oopperamaisuus (ja Rocco on toden totta kaukana naturalismista!) antaa myös suurempien taustakertomukselle, jännitteelle sen ainutkertaisen vireen, sen oudon intohimoisuuden. Miten ihailtavaa onkaan varmuus, jolla Visconti pitää langat käsissään! Tämä merkitsee, että yhteiskunnan rakenteelliset ongelmat – etelän ja pohjoisen välinen ristiriita, muuttoliike, työttömyys – ja elokuvan henkilöiden sisäinen maailma ovat kaiken aikaa yhtäaikaisesti valokeilassa, toinen heijastaa toista, kuitenkin aina ilman mekaanisia yksi-yhteen-kytkentöjä, ilman vertauskuvallisia yksinkertaisuuksia. Muutamia elokuvia on voitu verrata barometriin – Rocco on yksi niistä.

Teatteri- ja elokuvamies Visconti on tuntenut monia merkittäviä kirjailijoita sukulaissielukseen. Rutkasti yksinkertaistaen Rocco on yhdistelmä Thomas Mannia ja Dostojevskiä. Vittorio de Sican suurenmoinen Polkupyörävaras ristivalotti muuatta luokkayhteiskunnan julmaa perustotuutta: alimmaksi poljettujen ainoa mahdollisuus on usein käydä sutena toisen poljetun kimppuun. Rocco ja hänen veljensä lisää merkittäviä näkökohtia tähän kapitalismin perimmäisen rivouden analyysiin. Teoksen dostojevskiläinen kaari – Roccon ”hyvyys” Simonen ”pahuutta” vastaan on hurjalla tavalla todistusvoimainen, koska se ei synny tyhjiössä, abstraktiksi pelkistettynä sukudraamana, vaan on sekä laajemmin sosiaalinen että historiallinen. ”Voittaja” eli nyrkkeilyssä menestyvä Rocco ja ”häviäjä” eli äärimmäisen nöyryytetty Simone kiertävät molemmat saman luokkayhteiskunnan kehää. Yhdistävä teema on prostituutio, joka kuten Brechtin teoksissa on nähty porvarillisen yhteiskunnan normina ja yhdistävänä pelisääntönä, ihmiset kappaleiksi silpovana voimana. Veljeksistä ainoastaan nuorimmainen, Ciro, selviää. Alkuperäisen käsikirjoituksen mukaan hän edusti työväenliikettä; kuvatussa versiossa hänelle on jäänyt monimerkityksinen, ironisesti sävyttynyt sopeutumisen osa. Yhdessä he ovat eläneet ja kokeneet unelman paremmasta maailmasta ja ihmisarvoisesta elämästä. Sen yllä on vihlovana, vertauskuvallisena kertosäkeenä unelma kotiseudusta. Kuka veljeksistä voi palata vanhoille kotiseuduilleen? Mikä on ihmisen kuluttamisen ja hyväksikäytön raja? Katsokaa veljesten kasvoja: kuinka niiden luottavaisiin, ihanteellisiin ääriviivoihin alkaa piirtyä kärsimyksen pelikenttä. Kuinka kasvoista tulee naamio?

Vielä kannattaa mainita, että kun Rocco 1960-luvun alussa sai meillä kaupallisen ensi-iltansa, niin murhakohtaus, Simonen nöyryytyksen syvin alatasanne leikattiin käsittämättömään muotoon: jaksosta tuli nopean sivalluksen väkivaltaviihdettä. MTV:n esityksessä 1977 kopiota oli niin ikään sensuroitu. Elokuva-arkistossa 1978 nähtävä Rocco on niinmuodoin Viscontin mestariteoksen ensimmäinen varsinainen esitys Suomessa.

 – Peter von Bagh (helmikuu 1978) ST – tekijätietoa päivitti AA 17.2.2000