PAKKOPAITA (1958)

La tête contre les murs/Tvångströjan
Ohjaaja
Georges Franju
Henkilöt
Jean-Pierre Mocky, Pierre Brasseur, Paul Meurisse, Anouk Aimée, Charles Aznavour
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit/svenska texter
Kesto
96 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Franjun ensimmäinen pitkä näytelmäelokuva on pohjimmiltaan tuhlaajapoikakertomus, jossa kuriton nuori François passitetaan varakkaan isän toimesta mielisairaalaan. Yhteiskuntakriittinen teos on tarkkanäköisessä mielenterveyden häiriöiden kuvauksessa aikaansa edellä. ”Pakkopaita on hullun elokuva hulluista.” (Godard)

***

Kaikissa Franjun dokumentaareissa, jopa heikoimmissakin, on aina välähdys hulluutta, joka repii kankaan auki ja pakottaa katsomaan todellisuutta toisessa valossa. Franjun ensimmäisessä kokoillan näytelmäelokuvassa Pakkopaita tämä välähdys, tämä runollinen kirkastus, on itse elokuvan aihe. Salama räjähtää esiin heti ensimmäisessä kuvassa kun moottoripyöräilijä sukeltaa notkoon Anouk Aiméen Novalis-ruskeiden silmien alla, polveilee kuvissa jotka näyttävät tytön uimassa tummassa vedessä Place Clichyn värikkäässä biljardisalissa ja päättyy romanttiseen kamera-ajoon pitkin Amiensin mielisairaalan seiniä, jotka Schuftan on kuvannut tavalla, johon pystyi vain Rudolph Mate Dreyerin Vampyyrissä.

Tarina on yhtä yksinkertainen kuin se on hyvä. Hervé Bazinin tiheästä ja monisyisestä romaanista käsikirjoittajat Mocky ja Pichon ovat onnistuneet saamaan aikaan huomattavan johdonmukaisen käsikirjoituksen. Se jakaantuu kolmeen osaan. Ensin todellisuus: Gerane ja hänen tyttönsä juhlissa huvipurrella, Gerane varastamassa rahaa isältään ja polttamassa papereita. Sitten hulluus: Gerane teljettynä sairaalaan, ovia joissa ei ole kädensijoja, pulleita kyyhkysiä häkissä, kaunis nainen joka laulaa messua, toinen joka lymyilee valtavien pensaiden takana, outoja lääkäreitä, pieni sähköjuna. Sitten jälleen todellisuus: Gerane pakenee ja palaa Pariisiin.

Ja juuri tästä löydämme Franjun taiteen salaisuuden. Tämä toinen todellisuus ei ole enää sama kuin ensimmäinen. Minästä on tullut joku toinen. Kortit on sekoitettu niin hyvin että juuri ensimmäinen todellisuus on saanut hulluden värin. Näyttämällä sankarinsa Geranen normaalina henkilönä Franju vakuuttaa meidät yhä enemmän siitä että hän on todella hullu. Tai päinvastoin. Roger Grenierin suurenmoista kirjaa ”Le Rôle d’accusé” (Syytetyn osa) on mahdotonta filmata, mutta nyt elokuvasovitus on olemassa ja sen nimi on Pakkopaita.

Tässä on Franjun voima ja lahjakkuus. Hän etsii bisarria, eriskummallista, mihin hintaan tahansa, koska bisarri on konventio ja tämän konvention takaa täytyy mihin hintaan tahansa löytää perustava totuus. Franju etsii hulluutta todellisuuden takaa, koska hänelle se on ainoa tapa löytää uudelleen todellisuus tämän hulluuden takana. Siksi jokaiseen lähikuvaan liittyy tunne että kamera pyyhkii näyttelijöiden kasvoja, koska Franju etsii ja löytää klassisuuden romantiikan takaa. Uudenaikaisin termein sanottuna Franju osoittaa surrealismin välttämättömyyden, mikäli sitä pidetään pyhiinvaellusmatkana takaisin alkulähteille. Ja Pakkopaita todistaa että hän on oikeassa.

Voi olla että Franju ei tiedä kuinka ohjata näyttelijöitä. Mutta Jean-Pierre Mocky, Anouk Aimée, Paul Meurisse ja Pierre Brasseur eivät koskaan ole olleet parempia, heidän tyylinsä osuvampaa. He eivät näyttele. He värisevät.

Lainatakseni vielä kerran Cocteauta. Verrattomassa Orfeuksessa Jean Marais huutaa väärien runoilijoiden kivittämänä Heurtabiselle: ”Mitä marmori sanoo kun siihen veistetään mestariteos? Se sanoo ’Minua loukataan, minua lyödään’, mutta se tietää ettei se ole totta”. Sama pätee siihen filminauhaan jolle Franju kuvasi Pakkopaidan.

– Jean-Luc Godard (Arts 25.3.1959, Cahiers du Cinéma 90/1958)