VIRIDIANA (1961)
Viridiana iskee Händelin ja Mozartin musiikin tahdissa lujaa tajuntaan. Se oli pyhien arvojen, uskon ja epäuskon shokki Francon diktatuurissa, eikä ohjaajalla ollut enää asiaa kotimaahansa. Buñuelille elokuva on ”runouden väline ja kuin unen vastentahtoinen jäljitelmä”. Buñuel: ”Olen yhä ateisti – Jumalan kiitos”.
***
Buñuelin Viridiana lienee koko elokuvahistorian häpeämättömimpiä eleitä. Se, että se on tehty Espanjassa vuonna 1961, on kuin Marx olisi kirjoittanut Pääomansa, ei British Museumissa, vaan keskellä pörssiä.
Kun Franco äkkiä tarjosi Buñuelille tilaisuuden ohjata elokuvansa kotimaassaan, tämä ei ollut työskennellyt siellä sitten 1930-luvun puolivälin. Andalusialainen koira ja Kulta-aika, surrealistisen liikkeen loistavimmat työt syntyivät Ranskassa ja sittemmin hän on elänyt Meksikossa niin kauan, että hänen tuskin muistettiin olevan espanjalainen.
Voidaan vain arvailla, kuinka käsikirjoitussuunnitelma tuli hyväksytyksi. Luultavasti on mahdollista, että joku espanjalainen, joka ei tiennyt mitään Buñuelista, juuri sellainen henkilö, jollainen Francon sensori saattaisi olla, erehtyi luonnosta lukiessaan luulemaan, että elokuva olisi myötämielinen kirkolle ja yhteiskuntajärjestelmälle. Yhtä mahdollista olisi luultavasti kuvata esim. Guernicaa siten, että se näyttää esittävän sodan kunniaa. Mutta ennen kuin suurisuuntaiset sensuuritoimet pääsivät käyntiin, Buñuel ja elokuvan negatiivi olivat livahtaneet maasta. Nyt Franco pitää Viridianaa espanjalaisen hurskauden ja espanjalaisen naisen häväistyksenä.
Viridiana, elokuvan sankaritar, joka loukkaavasti on nimetty Fransiskus Assisilaisen aikaisen pikkupyhimyksen mukaan, on nuori nunnaluostarin noviisi, jonka pian olisi määrä tehdä nunnalupauksensa. Abbedissan mielestä hänen sitä ennen pitäisi luoda viimeinen silmäys maailmaan ja vastahakoisesti tyttö lähtee vierailulle ainoan sukulaisensa luokse, sedän, jota hän ei ole koskaan tavannut. Tämän vaimo on kuollut 30 vuotta sitten ja siitä lähtien tämä hellä fetishisti on säilyttänyt naisen häävaatteita arkussa. Seuraavana päivänä hän taivuttaa Viridianan pukeutumaan vaatteisiin ja kantaa tämän hellästi vuoteeseen. Aamulla hän kosii tyttöä, mutta saa niin julman vastauksen että hirttäytyy. Viridiana omistautuu hyväntekeväisyydelle, kutsuu talon täyteen kerjäläisiä. Tilanne päättyy yleisiin orgioihin, huipentumana groteski parodia Leonardo da Vincin Pyhästä ehtoollisesta.
Buñuel osaa käyttää visuaalista herjausta niin kuin suuri kirjailija osaa käyttää kirosanaa: sijoittamalla sen niin, että se räjähtää. Ohimennen hän osoittaa myös sen, miten paljon erotiikkaa sisältyy pyhään musiikkiin, kuten Wagnerin Tristaniin, jota hän käytti jo Kulta-ajassa. Tyypillistä on myös Buñuelin tapa käyttää kameraa, joka usein laskeutuu tarkastelemaan ihmisten jalkoja kuin herjaavana kaikuna nunnan alas luodusta katseesta. Kahden raiskauksen jälkeen Viridianan on pakko tunnustaa todellisen maailman olemassaolo, ja hän päätyy pelaamaan korttia.
Espanjan fasisteille ja uskovaisille tämä varmaankin on hyvin loukkaava elokuva. Useimmille muille se on julkean nerouden näyttö; vuosikausia on pureskeltu Bergmania ja viimein joku sanoo totuuden uskonnollisesta maniasta. Buñuelin suurimmat teokset ovat aina syntyneet hänen inhostaan joitakin kohtaan ja tässä tapauksessa hänen luontoaan näyttää etoneen fasismin ja uskonnollisen tekopyhyyden avioliitto Espanjassa. Mitä on kristillisyys, joka jatkuvasti pitää ihmiset köyhyydessä? Jumalisuuden ja ahneuden liitto Espanjassa ruokkii talonpoikia taikauskolla ja panee älymystöä vankilaan. ”Buñuel huomaa itseään pidettävän omituisena, vaikka on täysin normaali ja rehellinen ihminen”, kirjoitti Henry Miller kerran. Ehkä Buñuel Lawrencen tavoin onkin pohjimmiltaan nurin käännetty idealisti.
– Penelope Gilliatt (1962)