Esikaupunkinuori Domenico saa työpaikan isosta milanolaisesta yrityksestä samaan aikaan kuin Antonietta, johon hän ihastuu. Työelämän arkitodellisuus paljastuu hiljalleen Domenicolle, joka tarkkailee kollegoitaan ja alkaa nähdä liiankin selkeästi häntä odottavan kohtalon. Olmi rakentaa osittain omista kokemuksistaan hienovaraisen satiirin konttorielämän yksinäisyydestä.

***

Domenico Cantoni on vanhanaikainen työläiskodin poika Milanon esikaupungista, jonka on lähdettävä ansiotyöhön, jotta nuorempi veli voisi käydä koulua. Hän yltää suuren teollisuusyhtymän kirjuriksi ja viettää luultavasti lopun elämäänsä pölyisten kansioiden, kalisevan osoitekirjan ja epäkuntoisen sähkövalon seurassa siirtyen hitaasti kohti huoneen etuosan tavoiteltuja asemia. Yhtiöön tulleessaan hän on käynyt läpi joukoittain älykkyys- ja soveltuvuustestejä sellaisten valkopukuisten teknokraattien johdolla, jotka tuntuvat suhtautuvan kuolemanvakavasti mielikuvituksellisiin ongelmiinsa. Hän on tavannut tytön, joka saa työtä konekirjoittajana yhtiön pääkonttorissa, kiinnostunut tytöstä enemmän kuin tämän hänestä ja odottanut häntä turhaan yhtiön uudenvuodenjuhliin. Hän on pujahtanut uralleen kuin hammasratas koneistoon, ja Olmin elokuva on kuvausta hänen alistumisestaan, 18-vuotiaana, varmaan työhön, eläkkeen turvaan.

Il posto on Olmin elokuvista selvimmin koominen, eikä vähiten siksi, että Sandro Panzeri niin hämmästyttävästi muistuttaa ulkonäöltään nuorta Buster Keatonia ja pystyy hänen laillaan vetäytymään oman sisäisen maailmansa suojaan, josta hän suurin silmin ja epäuskoisena tuijottaa ympäröivää maailmaa. Nopein, mutta tarkoin havainnoin Olmi kartoittaa myös Domenicon ympäristön ihmiset: juhlien vanha nainen, joka tuijottaa pitkään ja hartaasti viinipulloaan; testien sadetakkinen mies, joka uurastaa epätoivoisesti sen jälkeen kun kaikki muut ovat jo jättäneet paperinsa; hymyilevä äiti, joka hellästi saattaa liian ujon poikansa testihuoneeseen; pomonsa vieressä hymyilevä äiti, joka hellästi saattaa liian ujo poikansa testihuoneeseen; pomonsa vieressä hymyilevä sihteeri; pieni viiksekäs ovenvartija, joka antaa kellon soida; vanhus, joka roikkuu entisessä toimistossaan sidottuna elämäänsä ohjanneisiin tottumuksiin. Tässä konttorimaailmassa ihmiset liikkuvat apaattisesti kansioidensa keskellä, mikään ei muutu. Lyhyessä, unenomaisessa jaksossa vilautetaan myös näiden konttorityöläisten kotielämää, jossa hiljainen epätoivo lyö yli: muuan mies kirjoittaa kaiken yötä asunnossaan joitakin päättymätöntä romaania vuokraemännän urkkivan katseen alla; synkännäköisellä naisella, joka aina myöhästyy töistä, on poikia, jotka tyhjentävät hänen kukkarossa.

Il poston tekee merkittäväksi elokuvaksi se tapa, millä nämä surun pohjavirrat kulkevat näennäisen hilpeän pinnan alla. Domenico itsekkään ei ole tämän teollisen koneiston säälittävä, ennalta tuomittu uhri, itse asiassa Olmi tallentaa juuri niitä tuokioita, jolloin ihmiset yrittävät säilyttää riippumattomuutensa koneiston paineita vastaan. Olmin elokuvassa on tärkeintä hänen kunnioituksensa ihmisiä kohtaan, ihmisten kunnioitus sellaisina kuin ne ovat, ei sellaisina kuin he voisivat olla.

– Penelope Houston (Sight & Sound, Spring 1964)