SAMURAIMIEKKA (1962)

Yojimbo-elokuvan jatko-osassa kylmähermoinen mestarisoturi sotkeutuu tahtomattaan keskelle poliittista juonittelua ja informaatiosotaa. Hänen strategiset kykynsä osoittautuvat kallisarvoisiksi nuorille sotureille, joita hän ryhtyy auttamaan. Nopeatempoinen ja huumorin sävyttämä toimintaelokuva pysyy alati liikkeessä ja kasassa Kurosawan vankan ohjauksen ansiosta.

***

Ne, jotka ovat nähneet häikäisevän, villin Yojimbon, muistavat varmaan vaikenevan, yksinäisen samurain Sanjuron Toshiro Mifunen hahmossa, joka käyttelee miekkaansa yhtä salamannopeasti kuin konsanaan villin lännen revolverisankarit asettaan. Elokuvassa Samuraimiekka hän on palannut takaisin: kyseessä on paljon Yojimboa muistuttava tarina villistä idästä, Japanin väkivaltaisesta menneisyydestä, hurja ja hymyilevä, brutaali ja humoristinen samalla kertaa.

Yojimbon tavoin elokuva tapahtuu pienessä kaupungissa tai kylässä, jossa kaksi vanhaa sukua on aseet vastakkain, verivihoissa keskenään. Se on taistelua vallasta, jossa juonittelijat kutovat verkkojaan hauraiden japanilaisten paperiovien takana, jossa elämä ja kuolema riippuu siitä, kuka iskee nopeimmin ja valta siitä kuka laskelmoi ovelimmin. Tälle näyttämölle astuu jälleen Sanjuro, vaeltava palkkasoturi, joka tarjoaa palveluksiaan. Mutta itse asiassa tämä illuusioton samurai taistelee pahuutta vastaan ja kärsii itsekin omantunnontuskia miekankäyttötaidostaan.

Sanjuron hahmossa on siis hiukkanen tragiikkaa, muttei niin paljon, että se ratkaisevasti syventäisi elokuvaa. Sillä Samuraimiekka on ennen kaikkea viihde-elokuva ja sellaisena tietysti loistava. Kurosawa on epäilemättä tämän hetken suurimpia elokuvakertojia ja tähänkin tarinaan hän on saanut ihailtavasti dramaattista voimaa, herkkyyttä ja maalauksellista kuvallista rikkautta, mitkä viime kädessä ovat tietysti myös taiteen ominaisuuksia.

Kurosawan sankari Toshiro Mifune on jälleen kuin tulivuori: enimmäkseen hän vaikenee ja on omissa oloissaan, mutta ryöpsähtäessään toimintaan, hän on voittamaton. Samalla hän on ajatteleva miekkamies. Ei ole vaikea nähdä, miten paljon väkivalta vetää puoleensa humanisti Kurosawaa, mutta sitä vastaan hän asettaa oveluuden ja harkinnan.

Elokuvassa on runsaasti ironiaa, huumoria ja kepeyttä, mikä peittää alleen julmuudet, muuttaa ne merkityksettömiksi rituaaleiksi. Yojimbon tavoin Samuraimiekka toimii kuin jännitysbaletti, jännityksen latautuessa pitkissä, odotuksentäyteisissä juonitteluissa, jotka sitten purkautuvat huumoriin ja väkivaltaan. Kurosawan kerronta on kaikilta osin yhtäläisen koskettavaa, ja vaikka kysymys onkin vain leikistä, Kurosawa on osannut tehdä siitä kiehtovan ja mukaansatempaavan.

– Mauritz Edström (1966)