O’HARU – NAISEN TIE (1952)

Saikaku ichidai onna/O'Haru – en kvinnas väg
Ohjaaja
Kenji Mizoguchi
Henkilöt
Kinuyo Tanaka, Masao Shimizu, Toshiro Mifune
Maa
Japani
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
133 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Saikaku Iharan romaanista
Ikäraja

Rakastuminen alempiarvoiseen mieheen ajaa aatelisnaisen luokkayhteiskunnan tiukkojen sääntöjen hylkäämäksi ja sosiaalisen kuilun pohjalle. Naisen taistelu arvokkuudesta ja elämästä on yksi mestariohjaaja Kenji Mizoguchin ja tähtinäyttelijä Kinuyo Tanakan viidentoista yhteisen elokuvan hienoimmista saavutuksista.

***

Varakkaan perheen kaunis tytär rakastuu alempiarvoiseensa. Mies teloitetaan rangaistukseksi. Viimeisinä hetkinään hän huutaa tulevilta ajoilta vapautta. Suuren rakkautensa kokenut kuulee järkyttävän viestin. Koko elämänsä hän etsii jo kadonnutta. Hän uhraa ruumiinsa, vanhenee, iloitsee ja kärsii, mutta säilyttää aina sielunsa puhtauden. Teos alkaa pitkällä päähenkilöä seuraavalla kamera-ajolla: “Puettu kuin nuori tyttö, kasvot paksun maalin peitossa… mutta aivan selvästi viisissäkymmenissä. O’Haru on soka, katunainen.” O’Haru kertoo kymmenkunta kuvaelmaa naisen elämästä. Ajallisesti ne hajoavat monen vuosikymmenen alueelle; jokainen niistä on edustava ja kuin laajenemaisillaan, voisi käydä kokonaiskuvastakin, ellei rakenne olisi ratkaisevan tärkeää. O’Harun tarinasta kasvaa sosiaalisista olosuhteista koko uransa ajan kiinnostuneen ohjaajan tutkielma 1600-luvun feodaaliyhteiskunnasta. Päähenkilö käy läpi kaikki yhteiskuntansa luokat ja niitten mahdollisiksi tekemät nöyryytykset. Kertomuksen melodramaattisia ulottuvuuksia korostavalla tavalla rakastamisen mahdollisuudet ja yhteiskunnan myötätunnon määrä näyttävät aina kääntäen verrannollisilta.

Etäisyys tapahtumiin luo Mizoguchin teosten hienotunteisen mietiskelevän sävyn. Selvempää suhtautumista unien, muistiainesten ja todellisuuden suhteisiin ei voi olla. Hänen elokuvistaan mahdollisesti välittyvät mystilliset piirteet ovat vain tässä välimatkassa: tieto ja usko eivät ole koskaan erotettavissa aavistuksesta. Kosketus kuvattavaan on toki olemassa; tuskin milloinkaan on saanut nähdäkseen karmivampaa ja konkreettisempaa kohtausta kuin O’Harun tutustuminen uuden emäntänsä salaisuuteen. Joutuessaan järjestämään tämän komeaa tukkalaitetta O’Harun käteen alkaa tarttua hiuksia, lopulta koko sairauden takia tukkansa menettäneen naisen päälaelle huolellisesti kiinnitetty peruukki.

O’Harun vanhemmat ovat pakottaneet rakkaudellaan perheen sosiaaliset ylenemismahdollisuudet tärvelleen tyttärensä erään ylimyksen jalkavaimoksi, synnyttämään tälle perillisen. Heti synnytyksen jälkeen poika otetaan O’Harulta, joka palautetaan tapaukseen suuria taloudellisia toiveita kiinnittäneitten vanhempiensa luo. Suuresta hetkestä ja kasvavasta pojasta tulee hänen ylin unelmansa, jonka intensiivisyys lausumattomanakin on häkellyttävää. O’Harun muistikuvat päättyvät samaan kuvaan, joka aloitti teoksen: O’Haru kävelemässä, nähdään vain hänen selkänsä. Ystävät havahduttavat patsasrivin eteen pysähtyneen O’Harun mietteissään. Tämä pystyy sanomaan vain pari oudoksuttavaa huomautusta siitä kuinka patsaat “muistuttavat tuntemiamme miehiä”, kun hän jo lysähtää maahan sairastuneena tai järkyttyneenä. Nyt saapuu tieto, että hän saa tavata täysi-ikäiseksi tulleen poikansa, josta isänsä kuoleman jälkeen on tullut uusi herra. Vähän myöhemmin selitetään kuitenkin, että kerjäläisestä prostituoiduksi valahtanut O’Haru ei ole elänyt poikansa arvon mukaista elämää eikä näin ollen ole kelvollinen häntä tapaamaan. Erikoisena suosionosoituksena hänelle myönnetään lupa hetken aikaa katsoa etäältä poikaansa.

Jo ajatuksena lausuttuun lupaukseen sisältyvä konstruktio on äärimmäisen rohkea. Seuraavaan kohtaukseen sisältyvä ilmaus ihmisen suhteesta illuusioonsa on havainnollisempi kuin kenenkään muun elokuvan taiteilijan näkemys usein esiintyvästä aiheesta. Se alkaa kaukaa otetulla kuvalla, jossa nuori ylimys jäljessään seurueensa, kulkee talon vierustaa. Tullaan lähemmäksi, keskelle asetelmaa. O’Haru on ilmeetön, tapahtumien paineesta pelkkää tunnetta ja vaistoa. Pojan kulkiessa hänen ohitseen, hän riistäytyy pidättelijöitään ja lähtee juoksemaan perään. Hän onnistuu olemaan vapaana jonkin aikaa, mutta pian hänet taas siepataan. Tällä kertaa hänelle ei mahdeta mitään, sillä hän aivan yksinkertaisesti katoaa. Jakso päättyy yleisnäkymään pihasta, jossa hämmästyneet palvelijat huhuilevat ja hapuilevat O’Harua esiin.

– Peter von Bagh (Parnasso 1/1964). Tiedot päivitetty 7.9.2000 AA