TIIKERIKISSA (1963)

Tomasi di Lampedusan romaaniin perustuva elokuva kartoittaa erään elämänmuodon vähittäistä uupumista uusien yhteiskunnallisten voimien tunkeutuessa historian näyttämölle. Historiallisena rekonstruktiona elokuva on mestarillinen, ja lopun pitkä tanssiaiskohtaus on virtuoosinen näyte siitä, kuinka esittää yhteiskunnallinen analyysi ihmisten puheiden ja käyttäytymisen kautta.

***

Valitessaan elokuvan aiheeksi Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaanin Visconti palaa Senson maailmaan, historiaan, risorgimenton eli Italian yhdistymisen aikoihin. Sensossa oli kysymys vuoden 1866 Venetsiasta, Tiikerikissa tuo eteemme Bourbonien Sisilian vuonna 1860. Käsiteltyjen historiallisten tapahtumien kenttä rajoittuu Garibaldin joukkojen suorittamaan Palermon valtaukseen ja vapauttajien etenemiseen Aspromonten tienoille vuonna 1862.

Kirjan luonnosmaiset historialliset ja poliittiset ainekset ovat elokuvassa saaneet selkeämmän ilmaisun. Kirjailijan jokseenkin ajatonta näkemystä vastaa Viscontin huolellinen laatukuva sosiaalisen maaperän liukumisesta: voitettu aristokratia antaa tilaa nousevalle porvaristolle, tilanne henkilöityy Don Calogeron ja Salinan ruhtinaan vastakohta-asetelmassa ja tämän tuskallisen muutosprosessin kruunaa jalosukuisen Tancredin ja poroporvarillisen Angelican rakkaus. Enemmän kuin koskaan huolenpito, miltei pakkomielle autenttisuudesta kiteytyy lavastuksessa: nämä barokkikirkot, rokokoopalatsit loputtomine sokkeloineen, maalaukset, korut, puvut eivät ole mikään esteettinen antikvariaatti, vaan ne todistavat pyrkimyksestä sovittaa kerrontaa juuri sen olemukselle syvästi ominaisiin puitteisiin. Ja tämän realismin ytimestä kohoaa ääni, jonka korostukset ja vivahteet lävistävät historiallisen draaman pinnan. Kun kerronnan spiraalit hitaasti sulkeutuvat ruhtinaan henkilön ympärille, on mahdotonta olla tunnistamatta hänessä vanhenevaa aristokraattia nimeltä Luchino Visconti, Modronen kreivi.

Ensi kertaa Visconti käyttää elokuvissaan ensimmäistä persoonaa, eikä tämä tunnustuksellisuus väisty hänen työstään ennen kuolemaa. Viscontin omakuvan yhteydessä on voitu viitata sellaisiin kirjailijoihin kuin Stendhal, Thomas Mann ja Marcel Proust. Jean-Paul Torok on kirjoittanut elokuvan yhteyksistä Proustiin: ”Aivan samoin kuten Kadonnutta aikaa etsimässä saa koko merkityksensä ruhtinatar de Guermantesin kutsuista, niin myös lopun tanssiaisjakso antaa Tiikerikissalle sen todellisen ajallisen ulottuvuuden. Viscontilla kuten Proustillakin merkitys on siinä, että aristokraattinen yhteisö näkee, miten sen maailmaan suodattuu aineksia kunnianhimoisesta porvaristosta, joka palaa halusta syrjäyttää aristokratian. Tästä löydämme karrikoituna ja häväistynä kaikki henkilöhahmot, joihin aika on lyönyt merkkinsä. Ja tässä tilanteessa ruhtinas huomaa olevansa vastakkain oman kuolemansa kanssa.” (Yhteydet Proustiin eivät ole satunnaisia: Viscontin viittasi häneen jo Sadoulin haastattelussa 1963.) Ja alkusoittona lopun tanssiaisjaksolle toimii pitkä kamera-ajo Donnafugatan kirkossa, joka näyttää ruhtinas Salinan perheen ikään kuin tien pölyn… tai ajan kivettämänä.

– Jean Cabourg (L’Avant-Scène du Cinéma 184, 15.3.1977) ST. – Tekijätietoa päivitti AA 18.5.2000