PIKKU SOTILAS (1960)

Ensimmäinen yhteistyö Anna Karinan kanssa kertoo ranskalaisesta agentista, joka kaapataan vangiksi ja kidutettavaksi. Henkilökohtaiselta kehitykseltään vielä “pikku sotilas” joutuu kamppailemaan sisäisten ja ulkoisten kysymysten kiirastulessa. Elokuva asetti päivälehtien otsikoissa käsitellyn Algerian sodan kipupisteet valokeilaan ja sytytti kidutuskohtauksillaan aran ilmapiirin liekkeihin.

***

”Minulle toiminnan aika on ohi. Olen vanhentunut. Mietiskelyn aika alkaa.” Nämä Pienen sotilaan, Godardin toisen pitkän elokuvan avaussanat eivät luonnehdi vain Bruno Forestierin, vaan myös Jean-Luc Godardin mielentilaa. Esikoisteos Viimeiseen hengenvetoon oli vaistonvarainen elokuva, hyvin pitkälle ele, uhkapeli. Sen maailmanlaajuisen yleisö- ja arvostelumenestyksen jälkeen asiat eivät enää voineet olla yhtä suoraviivaisia Godardille. Niinpä Pieni sotilas on mietiskelevä elokuva: eräässä mielessä Bruno Forestier mietiskelee Michel Poiccardin, Viimeiseen hengenvedon sankarin elämää ja tekoja. Michel ei tiennyt miksi hän kapinoi, hän tuskin tiesi kapinoivansa. Bruno on paljon lähempänä Godardia itseään. Hän on itsetietoisuuden ja älyn haavoittama tai ehkä kiroama. Ehkä hän ei tiedä, miksi hän kapinoi, mutta hän haluaa saada sen selville. Tämä etsintä on elokuvan liikkeellepaneva voima. Kuten Bruno itse sanoo: ”ehkä kysyminen on loppujen lopuksi tärkeämpää kuin vastausten löytäminen”. Brunon kautta Godard kyselee itse elämisen oikeutusta. Pieni sotilas on tutkimusmatka yksilöllisyyden luonteeseen. Se kysyy: ”kuka minä olen?”

Eräässä vaiheessa Bruno huomauttaa: ”tärkeää ei ole se, miten muut näkevät sinut, vaan se, miten näet itsesi”. Mutta Godard osoittaa elokuvassa, että tässä niin kuin paljossa muussakin Bruno on väärässä. Yksilöllisyyden etsintä johtaa onnettomuuteen, murhaan ja kuolemaan, joka loppujen lopuksi on yksilöllisyyden vastakohta, mutta se ei johda Brunoa selkeämpään kuvaan siitä, kuka hän on. Elokuvassa Elää elämäänsä Nana sanoo: ”saatan unohtaa, että olen vastuussa, mutta olen sitä yhtäkaikki”. Tämä tunne väistämättömästä vastuusta, siitä että kukaan ihminen ei ole saari, tulee ensimmäisen kerran Godardin tuotantoon Pienessä sotilaassa ja se näyttäytyy yksilöllisyyden vaihtoehtona. Ja tämän jäljillä seuraa politiikka, yksi keskinäisen vastuun muodoista yhteiskunnassamme. Pienessä sotilaassa politiikka astuu Godardin maailmaan, eikä se koskaan lähde sieltä. Mitä tahansa ajatellaankin tästä terroristitarinasta tai Godardin näkemyksistä Algerian sodasta, niin ainakin Ranskan viranomaiset ottivat sen tarpeeksi vakavasti kieltääkseen sen. Ja eräässä mielessä vasta tämä kielto terästi Godardin poliittisia näkemyksiä, niin epämääräisiä kuin ne tuohon aikaan olivat.

Maskuliini feminiinin sankarin tai Made in USA:n sankarittaren lailla Bruno ei löydä paikkaansa politiikasta. Hän haluaa epätoivoisesti olla ihanteellinen, mutta ei pysty siihen. Niinpä hän sekä kestää kidutusta että tappaa, mutta henkilökohtaisista eikä poliittisista syistä ja ilman vakaumusta. Tässä elokuvassa, kuten Made in USA:ssa, politiikasta on tullut outo, väkivaltainen ja näköjään mieletön peli. Vasemmistoa ja oikeistoa ei voi erottaa toisistaan menetelmien perusteella. Sekä FLN:n  Laszlo että hänen oikeistolainen vastapelurinsa Jacques sanovat Brunolle täsmälleen saman lauseen: ”joskus sinulla täytyy olla voimaa raivata tiesi tikarilla”. Tällä vaarallisella leikillä näyttää olevan yhä vähemmän ja vähemmän tekemistä tavallisten ihmisten tunteiden ja ajatusten kanssa. Tästä Brunon nostalgia 1930-luvun ja Espanjan sisällissodan viattomampiin, yksinkertaisempiin aikoihin.

Jos politiikka ei pysty antamaan Brunolle vastausta, niin hän yrittää löytää elämälleen tarkoituksen myös rakkauden, keskinäisen vastuun toisen muodon kautta. Mutta tämäkin tie päättyy Brunon petokseen ja Veronican kuolemaan. Kuitenkin rakkaudella on Godardille oma erityinen arvonsa, koska se tarjoaa pakotien ajatuksista, on itse asiassa ajattelun negaatio. Godardin elokuvissa rakkaus on uskon asia, joka tapahtuu minän vastarinnasta huolimatta. Raamatussa ajatus tuli Eedenin puutarhaan ja tuhosi rakkauden. Godard yrittää kääntää tämän prosessin toisin päin. Kaikessa heikkoudessaan rakkaus on Godardille ihmisen ainoa toivo pelastuksesta. Ja Godardin elokuvien epätoivo piilee tämän yhden toivon hirvittävässä hauraudessa: rakkaus on jotakin, jota me emme voi valita, Bruno ei pysty hallitsemaan rakkauttaan.

Tässä elokuvassa Godard käytti ensimmäisen kerran Anna Karinaa ja meni tämän kanssa naimisiin pian elokuvan valmistumisen jälkeen. Brunon lailla Godard kameroineen yrittää vangita Karinan, paljastaa kuka tämä on, mitä hän ajattelee. Tämä testaaminen on osa Godardin kyselevää menetelmää, mutta se on tuskallista sekä ohjaajalle itselleen että katsojalle. Meille siksi, että emme tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, emmekä tunne halua astua intiimille yksityisalueelle. Ohjaajalle siksi, että hän pelkää oman välineensä julmuutta. Tässä, kuten myöhemminkään emme voi olla varmoja, näemmekö Anna Karinan näyttelevän vai vain olevan. Godardilla nämä kaksi asiaa ovat erottamattomasti kietoutuneet yhteen. Tätä tarkoittaa elokuvan lainaus Cocteaun romaanista Thomas l’imposteur:  ”…Luoti, hän sanoi itselleen. Olen hukassa, ellen teeskentele kuollutta…, mutta hänessä fiktio ja todellisuus olivat yhtä, Guillaume Thomas oli kuollut.”

Godard jäljittää henkilöitään kuin suurriistan metsästäjä. Kamera ja ase ovat Brunon läheisimmät esineet. Tapa, jolla Bruno kuulustelee Veronicaa kysymyksillään ja kamerallaan. Godard kiduttaa näyttelijöitään kamerallaan. Juuri tämä tuska välineen dokumentaarisen luonteen edessä johtaa Godardin myöhemmissä elokuvissaan yhä kasvavassa määrin rikkomaan suoraviivaisen kerronnan. Mutta Pienessä sotilaassa voimme vielä nähdä tämän kauniin julmuuden, tämän testaamisen puhtaassa tilassaan, Godardin ja Karinan ensimmäisessä yhteenotossa. Mutta Brunon lailla Godard voi nähdä jo itsensä tuhoamassa sitä, mitä hän rakastaa, niin kuin Oscar Wilde sanoo. Eikä hän voi pysähtyä, sillä Brunon lailla hän on rakastunut. Hän on rakastunut elokuvaan. Ja elokuva taas ”on totuutta 24 kertaa sekunnissa”, kuten Bruno sanoo. Ja Godard itse on puolestaan sanonut: ”Jos moderni romaani on tyhjän sivun pelkoa, moderni maalaus tyhjän kankaan pelkoa… miksei moderni elokuva olisi kameran, vuoropuhelun, näyttelijöiden, leikkauksen pelkoa?”

– Nicholas Garnham (esipuheesta Pienen sotilaan englanniksi julkaistuun käsikirjoitukseen, 1967)