TUHON TÄHDET (1965)

Elokuvan keskeisenä teemana on menneisyyden painolasti, vaikka tarina sijoittuukin nykyaikaan. César Franckin Preludi, koraali ja fuuga toimii Proustin madeleine-leivoksen tapaan johdattajana muistoihin. Vanhaan kotitaloonsa palaavasta Sandrasta kertova perhetarina sisältää vyyhdin monimutkaisia komplikaatioita, joiden esiin ottamisella henkilöt pelottelevat ja kiristävät toisiaan.

***

Luchino Viscontin uusin elokuva ei muuta yleisvaikutelmaa, joka hänestä vuosien mittaan on syn­tynyt. Eräs englantilainen hakuteos luonnehtii Viscontia seuraavasti: ”Aristokraatti syntyjään, mar­xilainen vakaumukseltaan, kotonaan niin elokuvassa kuin kuvauspaikalla jossain Sisilian pienessä kalastajakylässä.” Tämä pitää paikkansa edelleenkin. Viscontille, eräälle neorealismin luojista (Os­sessione, Maa järisee) vuonna 1954 valmistunut, oopperan keinoja häikäilemättä hyväkseen käyt­tävä historiallinen värielokuva Senso merkitsi esteettistä vallankumousta. Eettistä ja poliittista suunnanmuutosta Senso ei sen sijaan merkinnyt. Mennyt aika ei siinä historiallisten elokuvien ylei­seen tapaan merkinnyt romanttisen tarinan koristeellista taustaa, vaan henkilöt olivat osa omaa, myöhäistä feodaaliaikaansa ja barokkihuoneitaan. Heidän käyttäytymisensä määräytyi heidän ym­päristönsä ja niiden tapahtumien mukaan, joita he ja heidänlaisensa itse aiheuttivat tai joiden uh­reiksi he itse joutuivat. Tuhon tähdet on toinen tällainen elokuva – epäsuora. Siihen sisältyvän rap­pion syvyyttä on ensi silmäyksellä helppo pitää sekä Viscontin rappiona sekä ihmisenä että taiteli­jana. Tämä virhe päätelmä lienee suurimpana syynä siihen kielteisyyteen, jolla elokuva Italiassa ja muualla on vastaanotettu.

Tuhon tähtien keskeinen teema on insesti, sukurutsaus, kahden sisaruksen luuloteltu tai todelli­nen sekaantuminen toisiinsa. Elokuvan tapahtumat ovat erinomaista aineistoa Viscontin valitse­malle tyylilajille, tunnekuohuisen realismin, klassisen tragedian ja modernin elokuvan yhdistelmälle. Tuhon tähdissä on aineksia sekä Roccon ylenpalttisesta, mustavalkoisesta hysteriasta että Tiikeri­kissan koristeellisesta aristokraattisuudesta. Elokuva alkaa Genevessä, diplomaattikutsuilla, joilla ohimennen kuultu pianosävellys herättää Sandran muistot, jatkuu edelleen saman pianon säestä­mänä paluuna lapsuuteen ja kotikaupunkiin, rappeutuvaan, etruskien ajalta peräisin olevaan Vol­terraan ja päättyy lopulliseen tilintekoon menneisyyden kanssa. Gianni-veljen tapaaminen merkit­see ratkaisevaa käännekohtaa. Visconti ei osoita syytöksiä sisarusten suhteen todellisesta luon­teesta oikeiksi eikä vääriksi, hän käyttää niiden aiheuttamia reaktioita kerrontansa runkona. Vähäi­simmätkin epäilykset riittävät tuhoon päätyvän tapahtumaketjun lähtökohdaksi – tässä Visconti kuvittaa tehokkaasti jokapäiväistä yhteiskunnallista ympäristöämme. Auschwitzissa kuolleen tie­demiesisän muistomerkin paljastaminen, mielisairaan äidin tapaaminen, sisarusten äidin rakasta­jaa kohtaan tuntema viha ja veljen päätös ottaa ratkaiseva askel tässä ehdottomasti kielletyksi lei­matussa suhteessa synnyttävät vähitellen neuroottiseksi kiihtyvän tapahtumasarjan, joka huipen­tuu veljen itsemurhaan.

Visconti johdattelee teemaansa hellävaroen arkisilta vaikuttavien tapahtumien lomaan ja kas­vattaa sen vähitellen valtaviin mittoihin. Veljen ja sisaren ensimmäinen tapaaminen myrskyn tui­vertamassa puistossa on eroottiselta jännitykseltään lähes sietämätön. Taustalla radiosta soiva käheä amerikkalainen iskusävelmä antaa kohtaukselle sävyn, joka on lähellä suurten tragedioiden lopullisuutta ja rappion kauneutta. Elokuvan keskeisten tapahtumien sijoittaminen auttamattomasti kuolevaan kaupunkiin ja Viscontin synnynnäinen varmuus tämän kaupungin tarjoamissa lavasteis­sa liikuttaessa auttaa luonnollisesti tällaisen vaikutelman syntymistä.

Volterran matkalla on mukana myös Sandran aviomies Andrew. Visconti itse on kuin tämä aviomies, jonka näkyvin tunnusmerkki on vyöllä riippuva kaitafilmikamera: aina valmiina tarkkaile­maan ja taltioimaan ympärillä raivoavaa myrskyä. Alkuun taustahahmolta vaikuttava aviomies muuttuu vähitellen erääksi elokuvan avainhahmoksi. Hän kuvaa vaimoaan vastoin tämän tahtoa ruokapöydässä: hyönteistutkija tarkkailemassa sukupuuttoon kuolevaa, tuhoutuvaa lajia, luokkaa.

– Carl Henning  (HS 23.11.1965