KUUMETTA (1962)

Eksistentialistisen yksinäisyyden trilogian päätösosassa nainen lopettaa suhteen ja aloittaa uuden. Rooman autiot kadut ja betoninen sielunmaisema kuvastavat sitä metafyysistä eksymistä, jonka parissa päähenkilö painii. Antonionin modernistinen tajunnanvirta on sekä ilmavaa että tarkkaa, paljastaen meille vähän, mutta samalla kaiken.

***

”Sanotaan, että rakkaus kuolee. Se ei ole totta. Se ei kuole, se jättää teidät. Se lähtee pois, jos ette ole tarpeeksi hyvä, jos ette ole sen arvoinen. Rakkaus ei kuole; te siinä kuolette.” (William Faulkner. ”Villipalmut”)

”… Ja minä tiesin nyt, että tulisin aina olemaan yksin maailmassa.” (Erskine Caldwell)

Äänetön pari huoneessa. Vain tuuletin hurisee. He ovat viettäneet koko yön huoneessa, tupakannatsat todistavat sen. On varhainen aamu. Nainen ei pysty lähtemään. Hän avaa verhot. Hän katselee miestä, jota on rakastanut, ihmettelee kuinka on voinut rakastaa tätä miestä. Hänen sormensa hipaisee maljakkoa, tuttua esinettä. On kuin hän muuttuisi täksi esineeksi. Mies yrittää puhua naisen ympäri, suudella; nainen kieltäytyy. Mies ajaa partaansa. Nainen katsoo kaikkea tätä kuin muukalainen. Hän lähtee pois. Auto tavoittaa hänet esikaupungin kadulla. Mies nousee siitä, hän yrittää vielä saada naista käännytetyksi. Hän haluaa viedä naisen aamiaiselle; tällä ei ole nälkä. Nainen palaa kotiinsa. Hän on väsynyt. Lukija on varmaan tunnistanut avauskohtauksen elokuvasta Kuumetta (L’Eclisse = auringonpimennys).

Ehkä on liiaksikin kiinnitetty huomiota välirikon ongelmaan, joka syntyy parin tultua tietoiseksi rakkauden loppumisesta. On totta, että tietyissä yhteyksissä Antonioni esittää tämän ongelman miltei kaikissa elokuvissaan, koska se toimii ponnahduslautana hänen kiihkeässä ratkaisun etsinnässään. Mutta kommunikaation puuttuminen, sillä siitä on kysymys – mitä symboloi Pieron ja Vittorian pilanpäinen suudelma heitä erottavan lasin lävitse – vallitsee yhtä hyvin Aldon ja hänen äitinsä välillä (Il grido), äidin ja tyttären välillä elokuvassa L’Eclisse. Rakastavaisten välillä ei ole enää mitään sanottavaa, mutta ei myöskään vanhempien ja heidän lastensa välillä; virta on katkaistu.

Antonionin päähenkilöt tuntevat omituista ahdistusta atomipommin aikakaudella – tästä on kysymys L’Eclissessä. Ihmiset valkokankaalla tajuavat yhtäkkiä ettei riitä, että hän on saanut elämän, on myös osattava elää, ja vasta nyt miehet ja naiset edessämme huomaavat, että on olemassa elämisen taito ja etteivät he tunne edes sen alkeita. Rakkaus on loppujen lopuksi vain nukutusaine, joka tainnuttaa pahan, mutta ei hävitä sen syytä. Mutta sitten kun tulee auringonpimennys, eivät avautuneet silmät enää sulkeudu. Täytyy vanheta ja oppia vanhenemaan. Antonionin myötä elokuva tulee aikuiseksi ja ruusuvesi muuttuu katkeraksi pilleriksi. Poikkeuksellisesti sana ”rakkaus” ei ole loppusoinnussa sanan ”aina” kanssa, ratkaisu ei ole onnellinen eikä hellyttävä. Minkälainen se voisi olla? ”Heistä tuli hyvin onnellisia ja he saivat paljon lapsia” on lause, jolla ei ole käyttöä näissä elokuvissa, joista lapset omituisesti puuttuvat. Seikkailussa ja Yössä ei ole lapsia, Il Gridossa on Aldon tytär ja L’Eclissessä lapsi ilmestyy useaan otteeseen. Alussa pikkupoika kävelee parin välissä. Ricardo silittää pojan päätä, Vittoria katselee häntä. Sitten ilmestyy kolmeen kertaan lapsenhoitaja, joka työntää lastenvaunuja. Me huomaamme sen niin kuin Vittoriankin täytyy huomata. Mitä hän ajattelee? Ajatteleeko hän jotakin? Joka tapauksessa lapsen läsnäolo voi merkitä Antoniolle ulospääsytietä.

– Vanhan SEA-esitteen mukaan