VAALEAVERIKÖN RAKKAUS (1965)

Lásky jedné plavovlásky/En blondins kärleksaffärer
Ohjaaja
Miloš Forman
Henkilöt
Hana Brejchová, Vladimír Pucholt, Vladimír Mensík
Maa
Tšekkoslovakia
Tekstitys
suom. tekstit (E) / svensk text
Kesto
82 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Tanssiaisten vaivaannuttavat seuranhakurituaalit tuovat yhteen pikkukaupungin Andulan ja prahalaisen muusikon Mildan. Rakkaudennälkäinen Andula joutuu kuitenkin pettymään, kun hänelle valkenee Mildan metsästäneen vain hetken huumaa. Kun miehestä ei kuulu mitään, Andula päättää matkustaa Prahaan yllättämään tämän. Uuden aallon merkkiteos kertoo nuoruuden epävarmuuksista ja intiimeistä hetkistä romantiikan ja huumorin sävyttämänä.

***

Vaaleaverikön rakkaudessa Milos Forman jatkaa ja syventää ensimmäisen pitkä elokuvansa Musta Pekka viitoittamia uria. Jälleen on kysymys nuorten vaikeuksista toisen sukupuolen kanssa, poikien ja heidän vanhempiensa ristiriidoista, sieluttomasta työstä kärsivien, tavallisen älykkäiden poikien ja tyttöjen tyytymättömyydestä ja minuuden etsinnästä. Tanssisali näyttää Formanille olevan ylikäymätön, sekä hellästi että kirpeästi nähty unelmien ja inhimillisten kohtaloiden kohtauspaikka. Huolellisen naturalismin vaipan alla ja koomisen havainnoinnin keinoin Forman tuo polttopisteeseen erään ”vaaleaverikön rakkauden” mikrokosmoksen, nuoruuden ikuisen naiiviuden, jatkuvan illuusion tarpeen, kyvyttömyyden kohdata elämän todellisuutta.

Elokuvan rakenne on löysästi kehän muotoinen ja näissä kehyksissä se on miltei kokonaan epädramatisoitu sikäli, että teemoja ei kärjistetä eikä laajenneta, vaan ne pikemminkin syöpyvät hienovaraisesti ja tarkasti esiin visuaalisten kommenttien taitavan käytön avulla. Tavanomaisen tarinan kehittelyn korvaa henkilöhahmojen ja heidän käytöksensä tarkka kuvaus. Formanin cinéma vérité –sukuinen tekniikka on ilmeisesti saanut aikaan sen, että kamera lähes tyystin on alistettu näyttelijöille ja näin kaikkinainen pyrkimys tyylittelyyn on jäänyt pois ja toiminta hidastunut totuuden hetkien esiin saamiseksi.

Formanin suuri ansio on siinä, että hän tässä hienosyisessä kuvauksessaan ihmisten alttiudesta itsepetoksiin on saavuttanut niin täydellisen tasapainon ironian ja myötäelämisen välillä, että se yksin voisi oikeuttaa näin läpikotaisen ihmissydämen paljastamisen. Kohtaus, jossa elämän todellisuuden kolhima tyttö yrittää makuusalissa kuiskaten kertomallaan valheella lievittää suuren rakkautensa haavoja, piirtyy laajemman myötätunnon taustaa vasten. Katsoja oivaltaa, että illuusion lanka ei ole katkennut ja että toiveajattelu on yhä hänen totuuden koetinkivensä ja että hänen pateettinen valheensa on vain ”illusorinen kosto kadonneelle ajalle”.

Vaaleaverikön rakkaus on merkittävä elokuva näkemyksensä yksinkertaisen terän, toteutuksensa herkkyyden ja eleettömyyden, ohjaajansa dramaattisen rehellisyyden ja jaksojensa psykologisen autenttisuuden vuoksi. Näyttelijöiden tuoreus – jonka Forman on avoimesti myöntänyt saaneensa esiin manipuloimalla esiintyjiään, jotka enimmäkseen ovat ei-ammattilaisia ystäviä ja tuttavia – on luultavasti tärkein osatekijä Formanin tyylissä, joka pystyy tuottamaan näin terävän ja kriittisen freskon arkipäivän inhimillistä näytelmää.

– Peter John Dyerin (Sight and Sound, Winter 1965/66) ja muiden lähteiden mukaan