ARTURON SAARI (1962)

Napolinlahdelle sijoittuva jännitteinen teinipojan kasvutarina perustuu Elena Ferranten esikuvakseen nostaman Elsa Moranten samannimiseen romaaniin (WSOY 1958). Toista maailmansotaa edeltävä idylli ei ole pelkkää päivänpaistetta. Monisäikeiseen kudelmaan sisältyvä salattu homoerotiikka koetteli aikansa normeja.

***

15-vuotias Arturo viettää idyllisen joutilasta elämää Napolinlahdella pienellä Procidan saarella. Kotitalo on entinen luostari, jonka lähistöllä sijaitsee linnamainen vankila. Arturon äiti on kuollut synnytyksessä ja isä Wilhelm on useimmiten työmatkoilla. Etäinen ja arvoituksellinen isä on Arturon mielikuvissa sankarillinen seikkailija. Saarelle muuttaa Wilhelmin uusi puoliso, nuori napolilainen Nunziatella, joka herättää Arturossa ristiriitaisia tunteita. Illuusiot murenevat aikuisuuden kynnyksellä, ja saaren salatut jännitteet osoittautuvat omaa tarumaailmaa hurjemmiksi.

Ohjaaja Damiano Damiani (1922–2013) erikoistui 1960-luvulla Italian merkittävien nykykirjailijoiden romaanien filmatisointeihin. Varhaistuotannon keskeinen työ on San Sebastianin elokuvajuhlilla palkittu adaptaatio Elsa Moranten (1912–1985) toisesta romaanista Arturon saari. Kirja ilmestyi vuonna 1957 ja voitti Italian tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Premio Stregan. WSOY julkaisi romaanin 1958 Alli Holman suomentamana. Vuonna 1962 valmistuneen elokuvaversion rantautumista Suomeen jouduttiin odottamaan hieman kauemmin.

”Arturo voitti Pierrotin”, Helsingin Sanomat otsikoi 15. kesäkuuta 1966. Ennakkosuosikki pääkaupungin elokuva-arvostelijoiden kuukausittaisen suosikkiäänestyksen ykköseksi oli ollut Jean-Luc Godardin Hullu Pierrot. Arturon saari yllätti nousemalla voittajaksi toukokuun ensi-iltojen joukosta.

”Rakastan Damianin elokuvaa”, Uuden Suomen Mikael Fränti hehkutti (US 15.5.1966). ”Kun Arturon saari on vihdoinkin tullut, vetoan sen puolesta Godardinkin kustannuksella: nähkää ihmeessä tämä elokuva, ei vain siksi, että se edustaa uutta italialaista elokuvaa vaan myös siksi, että se on hyvä elokuva (­­­- -) kuin nostalginen hyppäys lapsuuden maisemiin ja hetkiin, joissa urbaanin yhteiskunnan pelottavuus on hävinnyt ja luonto kaikkine kokemuksineen hallitsee näkymiä. Arturon saaren nimisävelmä on yksi kauneimpia iskelmiä, mitä olen kuullut.”

Italialaiset aikalaiskriitikot korostivat Elsa Moranten ainutlaatuisuutta, kun edeltäjiä tai yhteyksiä tunnettuihin kirjallisuuden virtauksiin ei tahtonut löytyä. Myöhemmin Morantelle on kertynyt seuraajia koulukunnaksi asti. Suosituin manttelinperijä on Elena Ferrante -salanimeä käyttävä Napoli-romaanisarjan tekijä, joka kaihtaa julkisuutta mutta ei salaile Elsa Moranten ihailuaan: jopa kirjailijanimi on Moranten nimen mukaelma. Ferranten verkkosivustolla julkaistun Talya Zaxin Loistava ystäväni -arvion mukaan ”lapsuuden kokemusten epämääräisen uhkaava syvällisyys, niiden aikuisena kohtaamisen vaikeus ja rakkauden eri muotojen perversiot” ovat Moranten ja Ferranten yhteisiä teemoja.

The New York Timesin sähköpostihaastattelussa (9.12.2014) Elena Ferrante mainitsi Moranten ”lumoavana esimerkkinä” mukaansatempaavan tarinankerronnan imusta: ”Olen ottanut oppia hänen kirjoistaan mutta huomannut, että niitä ei voi ylittää.”

Procidan saaren maisemissa on kuvattu useita elokuvia, tunnetuimpina Lahjakas herra Ripley ja Il postino – posteljooni. Arturon saaresta tuttu Palazzo d’Avalos -rakennus toimi vankilana vuoteen 1988 asti.

– Lauri Lehtinen 20.6.2022