IL SORPASSO (1962)

Impulsiivinen naistenmies Cortona sieppaa kainaloonsa ujon antonionimaisen intellektuellin Roberton. Kaksi elämänkatsomusta ajautuu törmäyskurssille massaturismia, nousukauden pinnallisuutta ja autoilun mielettömyyttä käsittelevässä tie-elokuvien klassikossa. Elokuva on kuvattu ennen kuin Italiaan säädettiin nopeusrajoituksia, joten katsojien on syytä kiinnittää turvavyöt.

Elokuva nähdään myös Kuukauden double bill -näytöksessä Alexander Paynen Sideways-elokuvan kanssa 21.10.

***

Dino Risin Playboy käyttää löyhää, pikareskia kerronnallista rakennetta – Rooman ja Viareggion välistä – automatkaa – lyhyen sodanjälkeisen nousukauden aikaisen italialaisten aikaisen italialaisten arvojen muutoksen tutkimiseen. Risi rinnastaa kaksi henkilötyyppiä, Brunon (Vittorio Gassman), pinnallisen ekstrovertin, jonka pakkomielteenä ja rakkauden kohteena on auto, Italian myöhästyneen kulutustalouteen siirtymisen symboli, ja Roberton (Jean-Louis Trintignant), mietteliään introvertin intellektuellin – ja seuraa paria teoksessa, jota on osuvasti kutsuttu italialaiseksi vastineeksi Easy Riderille. Henkilöiden vastakkaisuus ei jää ulkokohtaiseksi, vaan sen kautta jäsentyy koko elokuvan ainutlaatuisen väkevä elämää pursuavan koomisen ja surumielisen, suorastaan traagisen välinen vastakkainasettelu. He kulkevat yhdessä pari päivää, tutustuvat molempien perheisiin – tai siihen, mitä niistä on jäljellä. Elokuva päättyy odottamattomasti autokolariin, jossa Bruno kuolee. On kuin onnettomuus olisi kaiken aikaa väijynyt auton edustaman, vasta saavutetun italialaisen hyvinvoinnin pinnan alla.

Vaikka Playboy on tavallaan ajankuva se ei ole jäänyt ajastaan jälkeen vaan on alkanut vaikuttaa suorastaan profetaaliselta, täynnä uusia merkityksiä ja resonansseja, jotka olivat hädin tuskin huomattavissa elokuvan ollessa ensi-iltakierroksellaan. Italialaiskriitikot eivät suhtautuneet siihen sentään negatiivisesti, mutta hyvin moralistisesti kylläkin, synnyttäen vaikutelman fanaattisista intellektuelleista, jotka tekopyhästi vastustivat kulutushysteriaa. Hän käytti lähes aina erinomaisia käsikirjoittajia, jotka usein olivat kommunisteja, mutta hän ei koskaan uskonut minkään sanoman ensisijaisuuteen. Hän kehitteli käsikirjoituksia vapauttaen ne niitä raskauttavista skeemoista ja luoden omaperäisen kuvan provinsiaalisesta italialaisesta elämänmuodosta. Risi ei teeskentele olevansa Fellinin kaltainen supermaestro, mutta hänellä on oma tapansa käsitellä italialaista arkista todellisuutta, mukaan lukien se poliittinen todellisuus, joka muokkaa ihmisiä, heidän ihanteitaan ja haaveitaan, joka antaa heidän elämälleen joko enemmän tai sitten vähemmän mielekkään suunnan.

Risin metodi tulee esille myös hänen tavassaan käyttää elokuvansa musiikkina populaareja lauluja. Hän ei tee sitä tuodakseen esiin niiden tyhjänpäiväiset sanoitukset vaan luomaan vaikutelma eletyn elämän tietystä keveydestä – elämästä, joka on jo mennyt kun se tallennetaan levylle tai filmille.

– Bondanellan (Italialainen elokuva), Lorenzo Codellin (Positif, Mai 1993) ja muiden lähteiden mukaan HB 30.10.2002