YÖN TIMANTIT (1964)

Jan Němecin debyytti on hänen surrealistista satiiriaan Juhlavieraat (1966) suorempi, intensiivisempi ja jännittävämpi. Se kuvaa kahden teini-ikäisen selviytymistä heidän paettuaan saksalaisesta keskitysleirille matkaavasta junasta. Kokonaisuuden painostavasta rytmityksestä vastaa tšekkiläisen uuden aallon paras leikkaaja Miroslav Hájek (Tuhatkaunokit, Marketa Lazarová, Palaa, palaa!).

***

Päinvastoin kuin useimmat kollegansa 1960-luvun tshekkoslovakialaisen elokuvan renessanssin aikana, Jan Nemec ei ollut kiinnostunut Ihmisten jokapäiväisestä arkielämästä ja heidän suhteestaan sosiaaliseen ympäristöön. Hän keskittyi ihmisen sisäisiin ongelmiin, tunkeutui läpi fyysisen ja henkisen kokemuksen rajan; häntä kiinnostivat ennen kaikkea muistin toiminnot. 1968 Nemec lähti Tshekkoslovakiasta, mukanaan dokumenttielokuva miehityspäivän tapahtumista (Requiem) eikä ole sittemmin palannut kotimaahansa. Hän ehti tehdä kolme muistettavan persoonallista pitkää elokuvaa: Yön timantit, Juhla ja sen vieraat (1966) ja Rakkauden martyyrit (1966).

Nemecin Oberhausenissa palkittu Sousto (Pala leipää, 1959), elokuvakoulun diplomityö, sisälsi jo monia aineksia, jotka ohjaaja kehitti täyteen mittaan 28 -vuotiaana tekemässään Yön timanteissa, ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan. Molempien elokuvien käsikirjoittaja oli Arnost Lustig, kirjailija joka oli kokenut Terezinin Auschwitzin ja Buchenwaldin keskitysleirit ja välttynyt kuolemalta pakenemalla junasta jolla häntä siirrettiin Dachaun leirille. Myös Brynychin Karkoitus Paratiisista (1963) on Lustigin kirjoittamana.

Lustigin lailla Yön Timanttien päähenkilöt, kaksi juutalaispoikaa, hyppäävät keskitysleirijunasta ja pakenevat metsään. Vähitellen he muuttuvat eleiltään ja ulkonäöltään eläimellisiksi. Heidän mielensä alkaa harhailla: muistot, hallusinaatiot ja alitajunnan virrat nousevat pintaan ja haihtuvat. He kuvittelevat puiden kaatuvan päälleen, muurahaisten parveilevan yli käsiensä. ja kasvojensa; heillä on vääristyneitä muistikuvia sodanaikaisesta Prahasta, esimerkiksi nainen joka tuijottaa ilmeettömästi ensimmäisen kerroksen ikkunasta kuin Goyan muotokuvan malli. Muistot vaikuttavat kuin pistävä kipu, kuin neula pistettäisiin katsojan psyykeen. Ensin ne näyttävän monimielisiltä ja epäloogisilta, toistuessaan ne vähitellen kasvavat kouriintuntuviksi kuviksi ja oivalluksiksi. Kuceran käsikamera takertuu pakkomielteisesti päähenkilöihin ja tallentaa vähäisimmätkin ilmeen muutokset heidän kasvoillaan.

Yön timantit on hirvittävän levottomuutta herättävä elokuva viitatessaan, että ihmismielessä on niin paljon jouston varaa, että se on siinä määrin tapahtumien muovattavissa ja loputtoman altis vaikutuksille. Jos Nemecin yhtäläisyydet esimerkiksi Buñuelin tai Resnaisin kanssa ovatkin ulkoista tai teknistä laatua, niin sitä hän ei voi salata että hän on Franz Kafkan maamies ja hengenheimolainen. Kafkan lailla Nemec käyttää lähtökohtanaan tuttua todellisuutta, joka vähitellen vääristyy ahdistuksen ja pelon sisäiseksi maailmaksi, jota juhlallisuudessaan tai pakkomielteissään groteskit olennot kansoittavat.

– Peter Cowien (International Film Guide 1968), Jonas Siman (1968) ja muiden lähteiden mukaan