KOSKETUS ONNEEN (1965)

A Patch of Blue
Ohjaaja
Guy Green
Henkilöt
Sidney Poitier, Shelley Winters, Elizabeth Hartman
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit (E)/svensk text
Kesto
105 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Ikäraja

Sokea tyttö ja musta mies ystävystyvät, ja mies päättää auttaa tyttöä pääsemään pois tämän köyhistä väkivaltaisista kotioloista. Hellyyttä täynnä oleva ystävyys muistuttaa rakkaustarinaa olematta kuitenkaan siirappinen. Poitier kantaa elokuvan mestarillisella vaivattomuudella, ja Shelley Winters loistaa äidin roolissa.

***

Selina D’Arcey (Elizabeth Hartman) on sokeutunut onnettomuudessa: juoppo äiti Rose-Ann D’Arcey (Shelley Winters) on perheriidan yhteydessä viskannut pullon vahingossa tytön silmille. Selina on ollut sokea viisivuotiaasta asti. Hän muistaa, että taivas on sininen. Mutta hän ei enää muista miltä vihreä näyttää.

Perheolot ovat alkoholistiperheessä kovat ja kammottavat. Selina elää äitinsä ja isoisänsä Ole Pan (Wallace Ford) kanssa pienessä asunnossa. Hänen äitinsä on ilmijulma nainen, joka ei anna sääliä Selinalle hänen vammoistaan huolimatta. Päinvastoin, äiti kiusaa tätä verbaalisesti ja fyysisesti: mitäpä Selina voisi, kun kasvotkin ovat niin rumat, äiti valehtelee.

Perhehelvetti on yksinäinen paikka, sokealle sitä moninkertaisesti. Eräänä tavattoman kauniina päivänä Selina askartelee helmikorujen parissa ja tutustuu puistossa Gordon Ralfeen (Sidney Poitier). Ralfe ihmettelee miksi naiivi, mutta iloluontoinen tyttö ei tiedä mistään juuri mitään. Selviää ettei tämä ole edes käynyt alkeiskoulua. Selina ei osaa lausua edes omaa nimeään oikein.

Ralfe päättää auttaa hänet pois henkisestä pimeydestä, mutta Ann-äiti tulee muurina suhteen eteen. Äiti ei voi hyväksyä sitä, että hänen tyttärensä olisi onnellinen. Shelley Winters esittää Ann-äitiä hämmästyttävällä antaumuksella: juoppo nainen jää viime kädessä surulliseksi, absurdiksi ilmentymäksi. Naisparan elämä on varmaan ollut pikemminkin kurja. Hänestä on tullut vanha ja häijy.

Kosketus onneen on nykyäänkin ilkeän ajankohtainen filmi: miten kukaan ei ole aiemmin huomannut auttaa sokeaa Selinaa, jolle ei ole annettu mahdollisuutta elää omaa elämäänsä ja jolle ei ole annettu oikeutta onneen, eikä edes mahdollisuutta vähän normaalimpaan elämään?

Kohtaus kadulla jossa sokea Selina hoipertelee ruuhka-aikana kuvastaa hyvin ihmisten välinpitämättömyyttä, sydämien kovuutta ja kaupungin yleisesti hyytävän kylmää olemusta: kukaan ei piittaa mistään, kukaan ei välitä, yhteisymmärrystä ei ole, ja kukin katsoo vain omaan napaansa. Mutta joukoissa on myös toisenlaisia ihmisiä, kuten Ralfe, joka auttaa tyttöä vailla vastapalveluksen vaatimuksia.

Väkevä optimismi, inhimillisyys ja myötäeläminen, jotka tämän filmin valosta säteilee, ovat miltei jättiläismäistä ja sillä tavalla saavuttamatonta, että kriittinenkin mieli antautuu sen edessä. Pieni sentimentaalisuuden vaara väijyy kuitenkin koko ajan lähellä ja rasismikysymykset lienevät nykykatsojasta korrektiuden veitsenterällä.

Kosketus onneen on joka tapauksessa harvinaisen positiivinen, aidosti koskettava ja elämänmyönteinen elokuva. On suorastaan sydäntä lämmittävän liikuttavaa nähdä, kuinka Elizabeth Hartman lataa roolisuoritukseensa aitoa elämännälkää ja kiitollisuutta – vammastaan huolimatta – siitä, että saa elää: ”Olet onnekas jos olet elossa, kun olet kuollut, et tiedä sitä.” Kotona häntä ollaan kohdeltu aina kuin rääkättyä koiraa. Ralfe näyttää hänelle, että maailmassa on hyviäkin ihmisiä. Eläminen voi olla jotain muutakin kuin jokapäiväistä kärsimistä.

Vapautta toisiltaan riistävät eniten ne, jotka vähiten tietävät miten siitä nauttia: toisaalla on Ann-äiti, säälimätön juoppo hupakko, jonka sydän on kova kuin luodinpinta, ja sitten isoisä, joka vetää väkijuomia nuppiin yli selväjärkisyyden rajan ja unohtaa tyttöparan puistoon rankkasateen ajaksi.

Näiden kurjien ihmisten keskellä elää Selina, joka rakastaa elämää sokeudestaan ja vaikeista perheoloistaan huolimatta. Viimeinen elokuvan sanoma on tässä avoimen rasistisessa maassa yhä surullisen ajankohtainen: Ralfe on värillinen, mutta sokea Selina ei tiedä tätä. Ann tekee tästä ison jutun, mutta Selinalle se ei merkitse mitään: hän rakastaa Ralfea, siinä kaikki. Rakkaus ei tunne rajoja, tai kaadu muotokysymyksiin.

– Joonas Nykänen 9.5.2022