Mongoliassa joukko lähetyssaarnaajia yrittää navigoida vieraassa ympäristössä, kun paikalle saapuu menneisyyttään pakeneva lääkäri. Oudossa kulttuurissa ideologia, uskonto ja kyynisyys joutuvat törmäyskurssille, joten seitsemän naisen ensemblen on tarkasteltava totuuksiaan uudelleen. Pintapuolisesti perinteistä seikkailuelokuvaa muistuttava asetelma oli aikanaan allegorinen peili paikalliset vaaraan asettaneelle Vietnamin sodalle.

***

Cahiers du Cinéma -lehden auteur-kriitikot vierastivat 50-luvulla John Fordia konservatiivisena vanhan kaartin ohjaajana, ja Robin Wood kirjoitti myöhemmin että Fordin maailma kuuluu menneisyyteen siinä missä Howard Hawksin ihmiset ovat aikalaisiamme. Ei-auteuristit kokivat laajalti 7 naista eritysien vanhanaikaisena ja naurettavana studiomelodraamana joka oli uuden aallon jälkeisen ajan ulkopuolella, esimerkkinä vanhan ohjaajan seniiliydestä. Samaista uutta aaltoa siittämässä olleessa Cahiers du Cinémassa tapahtui sitä vastoin Fordin uudelleenarviointia. Mikä todistaa paremmin Godardin maksiimin ”klassinen = moderni” kuin elokuvan He ratsastivat yhdessä yhdellä liikkumattomalla otoksella kuvattu joenrantakeskustelu, jossa Lumière kohtaa Warholin? 7 naista oli kulminaatiopiste; jonka Cahiers ”adoptoi”. Ford kieltäytyi osallistumasta amerikkalaisen elokuvan vallitsevaan rappeutumiseen ja eurooppalaisen elokuvan imitointiin ja säilytti ilmaisunsa puhtauden ja yksinkertaisuuden teoreemaisen kirkastuneella tasolla. Samalla hän teki eksistentialistisimman ja radikaaleimman elokuvansa joka luopuu patriarkaalisen yhteisön traditionalistisesta ylärakenteesta – koti, uskonto ja isänmaa – ja uskoo ainoastaan yksilön moraaliseen integriteettiin.

7 naista on intohimoinen brechtiläinen parabola, ”lehrstück”. Sen absurdissa resonanssissa on eksistentiaalista kauhua tyhdjyyden edessä, surumielistä tietoisuutta kosmisesta autiudesta. Koko elokuva tapahtuu lähetysasemalla, ja kuitenkin läpikäyvänä tunteena on kokemus Jumalan poissaolosta. Hermeettisesti eristäytyneenä sitä ympäröivästä vieraasta kulttuurista jota se ei voi ymmärtää, ankaran puritaanisena ja autoritaarisesti johdettuna laitoksena lähetysasema on elämälle vieras ja kielteinen instituutio, joka on täysin vieraantunut todellisuuden realiteeteista. Seksuaaliset tunteensa tukahduttanut johtajatar pyrkii hygienisoimaan asemansa kaikelta ulkomaailman ja sisäisten maallisten tarpeiden korruptoivalta vaikutukselta pukeutumalla abstrakteihin opinkappaleisiinsa ja järjestyksen periaatteeseen. Tupakoiva, juova, kiroileva, sukupuolitavoiltaan vapaa ja uskonnoton lääkäri sekoittaa nukkekodin säännöt ja uhmaa johtajattaren auktoriteettia. Yhteisön luhistuessa vain konkreettinen, käytännöllinen moraali voi vastata todellisuuden vaatimuksiin ja operoida hedelmällisesti kriisitilassa. Sanojen osoittautuessa voimattomiksi teot, toiminta ratkaisee yksilön suhteen maailmaan. Hengen sijasta 7 naisen moraali välittyy fyysisesti, lihan kautta.

7 naisen arvostamisessa ei ole kysymys 70-vuotiaan ohjaajan sentimentalisoimisesta. Tämä testamentti on hänen dynaamisimpia ja intensiivisimpiä elokuviaan, jossa ohjauksen taide todentuu totaalisena välineen haltuunottona. Vaikka Fordin sympatiat ovat saattaneet olla mustavalkofilmin ja vanhan kuvakoon puolella, osoittaa hän kykyä hallita väri ja laajakangas draaman integraalisiksi osiksi. Sairastuneen Patricia Nealin tilalle valittu Anne Bancroft tekee tässä henkilökohtaisessa suosikkiroolissaan yhden Fordin epäortodoksisimmista ja voimakkaimmista sankarihahmoista ja saa täyden vastuksen Margaret Leightonilta. Elmer Bernsteinin musiikki tavoittaa saksofonipoljentoineen täydellisesti elokuvan melankolian, kiihkeyden ja outouden.

– Markku Varjola, 1991