VAIN MUUTAMAN DOLLARIN TÄHDEN (1965)

Per qualche dollaro in più/För några få dollar mer/For a Few Dollars More
Ohjaaja
Sergio Leone
Henkilöt
Clint Eastwood, Lee Van Cleef, Gian Maria Volontè, Mario Brega, Luigi Pistilli, Klaus Kinski
Maa
Italia/Espanja/BRD/Saksa
Tekstitys
svensk text
Kesto
132 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm, Technicolor -kopio
Lisätieto
original in English, alkukuvana Kourallinen trailereita (Leone).
Ikäraja

Vaikka jo Kourallinen dollareita oli menestys, Vain muutaman dollarin tähden oli saman luokan kantateos, jossa salanimistä luovuttiin ja italowesternin kaupallinen ja taiteellinen potentiaali aukeni toden teolla. Kilpailevien palkkionmetsästäjien ja maanisen lainsuojattoman tarina on kylmäverinen mutta sykähdyttävä seikkailu, jonka kaikista näyttelijöistä tuli kysyttyjä western-kasvoja. Takaumat ja musiikki menevät asioihin, joista ei puhuta.

***

Indio (Gian Maria Volontè) on kylmäverinen rosvopäällikkö ja vankikarkuri, joka suunnittelee isoa kassakaappikeikkaa. Kaksi sooloilevaa palkkionmetsästäjää yhdistää voimansa pärjätäkseen etsintäkuulutettujen tappajien joukolle. Monipuolisella arsenaalilla varustautunut eversti Mortimer (Lee Van Cleef) on kaksikon iäkkäämpi osapuoli, jolla on muitakin motiiveja kuin raha. Taskukellon melodia muistuttaa menneistä ja virittää tilintekoon.

Dollaritrilogia on nimi, jota jälkimaailma käyttää Sergio Leonen ja Clint Eastwoodin 1960-luvulla tekemästä kolmen westernin sarjasta. Ruudinsavuista liioittelua, todenmakuisia yksityiskohtia ja anarkistista asennetta yhdistävät seikkailut rantautuivat Suomeen eri järjestyksessä kuin ne oli filmattu. Suomalaiset näkivät ensimmäisenä keskimmäisen osan Vain muutaman dollarin tähden, jonka United Artists toi Helsingin Bio Rexiin marraskuussa 1966. Elokuva-ala eli aikaa ennen katsojalukujen tilastointia. Filmikamarin Kinolehti antoi pääkaupungin kassatietojen pohjalta lännenelokuvan kaupalliselle menestykselle hyvän arvosanan, neljä pistettä viidestä, mikä oli rohkaiseva bisnesvinkki teatterinpitäjille kautta maan.

Ennen valkokankaalle pääsyään Vain muutaman dollarin tähden oli lyhentynyt Valtion elokuvatarkastamon, United Artistsin tai molempien toimesta lähes kahdeksan minuuttia. Voimakas typistäminen oli kaikkien Leonen 1960-luvun westernien kohtalo Suomessa. Kun Hyvät, pahat ja rumat ja Huuliharppukostaja saivat täkäläiset ensi-iltansa, levityskoneisto oli saksinut eeppisistä kokonaisuuksista parikymmentä minuuttia. Laajemmat kokonaisuudet alkoivat hahmottua vasta 1970- ja 1980-luvun uusintaensi-iltojen myötä. Kestohittien torsopainokset (joista Huuliharppukostaja oli Hollywoodin sanelema ja Hyvät, pahat ja rumat paikallinen kuriositeetti) hävisivät vähitellen markkinoilta ja unohtuivat. Kourallinen dollareita on kestoltaan niin kompakti, että levittäjien ei tarvinnut lyhentää sitä saadakseen lisää näytöksiä, mutta toimintaa sensuroitiin jälleen töksähtelevällä tavalla.

Levityskiemurat osoittavat, että Leonen tuotantoa ympäröi jatkuva taiteen ja tuotteistamisen ristiriita. Vain muutaman dollarin tähden on silti varsin harmoninen taiteellisen inspiraation ja kaupallisen potentiaalin kohtaaminen. Molemmat olivat 1960-luvun keskivaiheilla vahvassa nousussa. Vain muutaman dollarin tähden on yksityiskohtaisempi, syvempi ja isompi variaatio kaikesta siitä, mikä Kourallisessa dollareita toimi parhaiten. Keskeinen voimavara on Ennio Morriconen musiikki, joka ei ainoastaan valtaa itselleen isompaa tilaa vaan ilmaantuu taskukellon sävelinä päähenkilöiden todellisuuteen, mieleen ja vaiettuun menneisyyteen.

Morricone oli aloittanut western-uransa salanimellä Dan Savio. Duccio Tessarin vuonna 1965 valmistuneet Ringo-elokuvat ja Vain muutaman dollarin tähden olivat ensimmäiset westernit, jotka hän sävelsi omalla nimellään. Leonen ja Morriconen yhteiset tarinapalaverit mahdollistivat sen, että säveltäjä tunsi henkilöt ja juonikuviot jo käsikirjoituksen kehittelyvaiheessa. Kaksintaisteluteeman huipentaa ote Bachin Toccatasta ja fuugasta kirkkouruilla. Leonen näkymien karu maalauksellisuus oli tuonut Morriconen mieleen Vermeerin ja Rembrandtin maalaukset, joista oli henkisesti lyhyt matka Bachiin.

Mustapukuisen eversti Mortimerin hahmo oli Lee Van Cleefin matkalippu toistuvista Hollywood-pahisten pikkurooleista karismaattisiin pääosiin. Elokuva liioittelee sankarikaksikon ikäeroa. Lee Van Cleef oli Mortimeria esittäessään vasta 40. Vanheneminen ei ollut ongelma näyttelijälle, joka tunnettiin tyylikkäästi ikääntyneenä seniorina jo kauan ennen kuin hänestä tuli sellainen.

– Lauri Lehtinen 19.12.2020