Nuori nainen tappaa anoppinsa kanssa kaislikkoon eksyneitä samuraita myydäkseen heidän haarniskansa. Eräänä päivänä naapurin palattua sodasta kehkeytyy naisen ja miehen välille hikisen syntinen suhde. Kontrastisen kuvauksen yön ja päivän tavoin myös hyvä ja paha kietoutuvat toisiinsa tässä eroottisen jännitteen ja selviytymistaistelun hypnoottisessa mestariteoksessa.

***

Keskiajalla mahtavien klaanien taistellessa ja ihmisten nähdessä nälkää teini-ikäinen leski (Yitsuko Yoshimura – Imamuran Viettelysten uhrit) ja hänen anoppinsa (Nuboko Otowa – Oshiman Seremonia) väijyvät eksyneitä samuraita, tappavat ja hautaavat heidät, ja vaihtavat heidän varusteensa ja arvoesineensä ruokaan. Eräänä päivänä saapuu muukalainen Hachi (Kei Sato – Seremonia), paikallinen maanviljelijä, joka väittää todistaneensa taistelukentällä tytön miehen kuoleman. Leski ihastuu häneen ja tulee vietellyksi yhden intohimoisen yön aikana. Anoppi tulee kateelliseksi ja pitää miestä valehtelijana – ja päättää kostaa…

Onibaba on toinen kahdesta Kaneto Shindôn 1960-luvulla tekemästä perioditeoksesta. Shindô oli aiemmin yhdistetty lähinnä moderneihin vasemmistolaisiin sosiaalidraamoihin. Onibabaa ja sen rinnakkaisteosta Kuroneko (1967) yhdistävät virtuoosimainen kameratyöskentely ja ylimystön aloittamien sotien riepottelemien köyhien maalaisten elämän kuvaus.

Onibaba merkitsi Shindôlle monella tapaa uutta alkua. Se ei ollut ainoastaan hänen ensimmäinen periodidraamansa vaan se myös esitti eksplisiittisiä seksikohtauksia tavalla, joka oli ennenkuulumatonta 1960-luvun alussa. Nämä epäilemättä auttoivat elokuvaa maailmalla ja Shindô hyödynsi nopeasti menestystään tulevissa töissään, kuten Honnou (Lost Sex, 1966) ja Tsuyomushi onna to yowamushi otoko (Operation Negligée / Strong Women, Weak Men, 1968). Mutta Onibabassa seksuaalisuus on kiinteä osa pinnan alla kulkevaa teemaa, tavallisen ihmisen sitkeyttä ja elinvoimaisuutta.

Shindôn ohjauksessa ei ole mitään hienovaraista. Hän käyttää jättimäisiä lähikuvia, väliin pelkistä silmistä, ja alleviivaa valaistuksella draamaa yhtä tehokkaasti, kuin missä tahansa 40-luvun film noirissa. Leikkaus ja mustavalkokuvaus ovat pettämättömän dynaamista työtä ja Mitsu Hayashin musiikki käyttää nerokkaasti perkussioita, jazz-rytmejä ja räjähtäviä huutoja herättämään hysteerisen rajamailla kieppuvan ilmapiirin. Onibaba näyttää elegantin keskiajan käsitteen valheellisuuden. Tämä oli aikaa, jolloin miehet (ja naiset) elivät päivä kerrallaan sukkeluutensa avulla – tai eivät eläneet lainkaan.

– Alan Stanbrookin (Tartan Video liner notes 1994) mukaan Antti Suonio 8.4.2008