NAISEN NAAMIO – PERSONA (1966)

Bergmanin uran avainteoksessa, modernin elokuvan ladatussa kahden naisen henkien taistelussa nähdään Liv Ullmann ensimmäistä ja Bibi Andersson jo kahdeksatta kertaa Bergman-roolissa. Korkealle arvostetun laatuelokuvan kohtalo oli Tampereella tyly: ensi-ilta yli vuosi Helsingin jälkeen ja ulos jo kahdessa päivässä.

***

Kuuluisa näyttelijä Elisabeth Vogler menettää puhekykynsä kesken Elektran esityksen, joutuu hoitoon ja saa seurakseen puheliaan Alman. Kahden ihmisen läheisyys käy niin tuntuvaksi, että heidän persoonallisuutensa alkavat hajota ja saada toistensa piirteitä. Hoitajattaren rehelliset, naiivit tunnustukset eivät saa vastakaiuksi muuta kuin sääliä tai huvittuneisuutta, mutta vähitellen nousee etualalle näyttelijättären kyvyttömyys kokea todellisia tunteita ja ymmärtää toista ihmistä. Molempien naamiot – tätä tarkoittaa elokuvan kreikkalainen nimi – putoavat. Elisabethin hiljaisuus paljastuu itsepetokseksi, mutta sellainen on ollut myös Alman mielenterveyden ja optimismin julkisivu. Yhdistävässä otoksessa nähdään häivähtävän hetken ajan kaksoiskasvot, joista puolikas kuuluu kummallekin naiselle.

Personan tärkeä perusoivallus on, ettei yksityiselämää ole olemassa entisessä romanttisessa merkityksessä. Muutamat naisten elinympäristön suljetun ympyrän ulkopuolelta tulevat kuvat painottavat tätä: TV:stä tuleva kuva buddhalaismunkin polttoitsemurhasta, Elisabethin tutkima valokuva pienestä kätensä kohottaneesta pojasta Varsovan ghetossa – se näennäinen ”epäfilmillisyys”, jolla Bergman käyttää esim. tätä vuosisadan tunnetuimpiin kuuluvaa valokuvaa, tuottaa melkein hysteerisen intensiivisen tuokion, sillä sen yhteys kuvattuun kahden ihmisen draamaan tuntuu yhdellä kertaa räjähtävän suoralta ja arvoitukselliselta.

Persona ei ole psykologinen elokuva, vaan tarkka dokumentointi elokuvan materiaaleista, kuvista, äänistä, joiden kohteena ovat kahta maskia ruumiillistavat näyttelijät. Tällainen täsmennys ei ole saivartelua: jatkuvat vieraannuttamistehot, muistutukset siitä, että katsomme elokuvaa, hauraita filminpätkiä, täsmentävät herkeämättä pelkistettyä kertomaa kaksista kasvoista. Menneisyys, selkiytymättömät pelot, ylimielisyys, voimattomuus heijastuvat – niinpä eroottisin kohta on Alman kertomus, jossa mitään ei nähdä – luonnenaamioiden pienoisnäyttämölle, kunnes nämä suojavarustukset romahtavat. Lähimpien ihmissuhteiden terrori – joka on selvää sukua Kafkan kuvaamalle muodonmuutokselle – paljastuu koko syvyydessään.

Aluksi kaikki tuntuu tapahtuvan ulkoisten piirteiden tasolla, naiset muistuttavat toisiaan, eikä siitä sen enempää; mutta kaiken aikaa Bergman valmistelee hyökkäystä yksityisen elämän salatuimpiin sisäisiin kerroksiin. Se vampirismi, jonka kliininen kamera etsii naamioiden alta, on ehkä pelottavin kysymys, jonka pakkomielteiseen kysymisen riivaama ohjaaja on esittänyt aikakaudestaan. Suljetussa miljöössä tapahtuva Persona lienee paradoksaalisesti hänen laajimmalle assosioiva elokuvansa. Sen luja ote kallioiden uurteista, merestä ja muista luonnon yksityiskohdista tekee siitä myös hänen kenties fyysisimmin maallisen teoksensa, kaikista pelkistyneistä aineksista huolimatta.

– Peter von Baghin Elokuvan historiasta (1975)