077 CASABLANCASSA (1966)

Bondsploitaation kiekurainen universumi tuntee muutamankin 077-numeroisen agentin, joilla ei ole mitään varsinaista tekoa toistensa kanssa. Richard Harrisonin näyttelemä, Bob Fleming -niminen versio asiasta ehti 1960-luvun puolivälissä seikkailla kahdessakin elokuvassa, joista jälkimmäisen ohjasi populaarisaran työmyyrä ja auteur-nimi Antonio Margheriti.

***

Eurospy-aallon alkumetreillä United Artists -yhtiö ilmoitti Italian elokuvateollisuudelle, ettei sallisi 007-numeroyhdistelmää käytettävän missään muussa kuin levittämiensä virallisten Bond-filmatisointien yhteydessä. Luova kiertely alkoi välittömästi, ja länsieurooppalaiset elokuvajulisteet täyttyivät sellaisilla numeroilla kuin 777, 009, 008 ja 006 ½. Muitakin assosiaatioita käytettiin hyväksi enemmän tai vähemmän parodisesti: Goldsnake, Goldginger, James Tont versus Goldsinger... Tässä seurassa ei tarvinne rautalangasta vääntää mihin Richard Harrisonin kahden elokuvan mittainen ura ”Bob Fleminginä” viittaa. Markkinoinnissa käytettiin – Italiaa myöden – varmuuden vuoksi vielä lisämäärettä ”077”.

077 on viljellyin feikkibondien koodinumeroista, muodostaen eurospyn – toki vähälukuisemman mutta silti sielullisen – vastineen spaghettiwesternien ”Django”- ja ”Sartana”-ryöpytykselle. Asiaan kuuluu, että virallinen 077- eli Dick Malloy -sarja (1965–66) oli vain kolmen elokuvan mittainen: Sergio Griecon Dynamiitti-coctail ja Agente 077 dall’oriente con furore sekä Alberto De Martinon Lady Chaplin ja kultainen skorpioni, joiden kaikkien pääosassa nähtiin Ken Clark. ”The Eurospy Guiden” luettelemien perässähiihtäjien joukossa kiehtovin on epäilemättä intialainen Golden Eyes Secret Agent 077 (1968).

Antonio Margheriti eli kuululta pseudonyymiltään Anthony (M.) Dawson (1930–2002) oli Leonen, Cottafavin ja muutaman muun tekijän ohella ensimmäisiä italialaisen populaarielokuvan suurmiehiä, jotka alettiin viimeistään 1980-luvulla noteerata säännönmukaisesti myös alan kansainvälisissä hakuteoksissa. Asetelma kertoo enemmän elokuvien markkinallisesta näkyvyydestä kuin suoranaisesta kriittisestä arvonannosta: Margheriti on usein työskennellyt hämäävän ohuella pinnalla ajankohtaisten menestysilmiöiden välittömässä vanavedessä. Kerran pureksitut ainekset yhdistyvät ohjaajan käsissä toisiin ja muodostavat parhaimmillaan pökerryttäviä variantteja – hyvänä esimerkkinä viimeisin Helsingin valkokankaille päätynyt Margheriti-elokuva, filosofinen kannibaali/zombi/Vietnam-trauma -hybridi Cannibal Apocalypse.

077 Casablancassa on toki kokonaiskonseptiltaan kaukana Margheritin villeimmistä töistä, ja vaikka Gastaldin käsikirjoitus tarjoaa jonkin verran hupia (myrkyntunnistajasormus, piiskausylläri), lepää pääviehätys niissä pienissä persoonallisissa tuokioissa ja kosketuksissa, joita ohjaaja pitkin matkaa tarjoilee. Heti alkutekstikohtaus svengaa liki surrealistisesti Carlo Savinan kikkelijatsin tahdissa. Asiat ovat alati jotain muuta kuin miltä näyttävät kaupungissa, jossa kantti kertaa kantti -mallin Chevrolet kykenee voittamaan konekiväärein varustetut takaa-ajajat suunnilleen pelkän asenteen avulla. Huippuhetket sijoittuvat napatanssinäytöksen alta paljastuvaan go-go -klubiin, jossa agenttimme ylittää ääniraidan totunnaisvallin salakuuntelulaitteen avulla.

– Petteri Kalliomäki 3.8.2021