SIVULLINEN (1967)

Viscontilla oli paljon muitakin suunnitelmia tämän uskollisen Albert Camus -filmatisoinnin varalle, mutta hän joutui sopimuksellisista syistä luopumaan niistä. Pääosaan tuli alun perin suunnitellun Alain Delonin sijaan Marcello Mastroianni, joka antaa hillityn kauniille elokuvalle oman, tavattoman sympaattisen sävynsä.

***

Meursault, Albert Camus’n romaanin ja Luchino Viscontin elokuvan päähenkilö, on ankaran rehellinen ihminen. Se, mitä hänen ympäristönsä pitää tunteettomuutena, välinpitämättömyytenä, on vain rehellisyyden yksi muoto. Meursault ei tunne olevansa yhteiskunnan sovinnaisten sääntöjen ja pyhitettyjen periaatteiden sitoma, hän on rehellinen tunteissaan, arvioi rehellisesti omat reaktionsa eikä säikähdä ihmisten tuomiota. Meursault ei näyttele. Hän on myös ihminen, joka ei aseta kysymyksiä, hän elää hetkellisesti, välittömästi. Häntä ei paina menneisyys eikä hän myöskään voi tuntea siitä minkäänlaista katumusta, mahdollisesti vain ”epämiellyttävän tunteen”. Ja juuri tämä ehdoton rehellisyys pettää Meursaultin, koska ihmiset ja oikeusistuin tuomitsevat hänen toisen moraalin mukaan. Elokuvasovituksessaan Camus’n Sivullisesta Visconti on tutkinut juuri tätä Meursaultin rehellisyyden tarvetta ja Marcello Mastroianni tulkitsee hyvin vivahteikkaasti henkilöhahmon asennetta ulkomaailmaan ja itseensä. Tulkinnan voima on siinä, että Meursault vaikuttaa hämäävän yleispätevältä.

Näkemys olemassaolon absurditeetista on läsnä sekä Camus’n romaanissa että Viscontin elokuvassa. Kysymys ei varsinaisesti ole absurdista logiikasta, vaan absurdien tulkintojen seurauksista. Meursault on yhteensattumien uhri, mutta oikeudenkäynnin aikana nämä sattumat saavat laskelmoinnin, logiikan leiman: savuke, jonka hän poltti äitinsä ruumiinvalvojaisissa, kahvi, jonka hän joi, elokuva, jonka hän näki jne. – kaikki muuttuvat todisteiksi hänen rikollisuudestaan. Meursaultia ei tuomita siksi, että hän tappoi arabin, vaan siksi, että hän sanoo totuuden. Hän on ilmaissut tunteensa rehellisesti ja sellaista yhteiskunta ei voi jättää rankaisematta. Tämä absurdi näkemys saa Viscontin elokuvassa terävän ironisen ilmaisun.

Vasta kuolemansellissä Meursault oivaltaa elämän arvon. Aikaisemmin kaikki hänen toimintonsa ja kokemuksensa ovat tuntuneet hänestä samanarvoisilta, nyt hän huomaa, että hän on onnellinen siitä, että on saanut elää. Meursault on kiinni elämässä, maassa, mutta hän on valmistautunut kuolemaan siksi, että on saanut elää, ei siksi, että uskoisi toisen elämään. Meursault ei usko jumalaan ja ikuiseen elämään, hän uskoo omaan elämäänsä ja siihen, mitä ihminen voi aikaansaada maan päällä. Papin ja Meursaultin yhteenotto on Viscontilla pateettisempi kuin Camus’llä: kasvojen dramaattinen intensiteetti, näyttelijät, kuvat hajottavat Camus’n klassisen, lakonisen ankaran ilmaisun. Viimeinen kuva Matroiannin kärsivistä kasvoista on hyvin vaikuttava, mutta Meursaultin kapina on älyllisempi kuin Viscontin versiossa.

Kun tuomari kysyy Meursaultilta, miksi hän ampui arabin, vastaa syytetty: ”Se johtui auringosta”. Juuri aurinko, kuumuus on olennainen tekijä Camus’n Sivullisessa. Sokaiseva, paljastava aurinko, joka polttaa kaikki valheet ja verukkeet, kunnes vain totuus on jäljellä. Viscontikin on elokuvassaan luonut elävän miljöön, täynnä vangitsevia yksityiskohtia, realistisia interiöörejä ja erinomaisia tyyppejä. Mutta auringon hehkua ei elokuvassa ole, sen sijaan on kostea kuumuus, joka turruttaa reaktiot ja käy voimille. Camus on polttava, Visconti tukahduttava. Camus’n Sivullinen tapahtuu maailmassa, jolla on hiekan väri, ja hieman valkoista, sinistä ja ruskeaa. Viscontin paletti on runsaampi, miljöö laveampi, värit vivahteikkaampia, mutta samalla löystyy Camus’n ankaran lakoninen, keskitetty muoto. Tämä on ymmärrettävää: Camus ja Visconti edustavat erilaisia taiteilijatemperamentteja.

– Henry G. Gröndahl (Hufvudstadsbladet 8.9.1968) ST – tekijätietoa päivitti AA 25.9.2001