MORSIAN PUKEUTUI MUSTAAN (1968)

Cornell Woolrichin rikosromaaniin pohjautuvassa elokuvassa arvoituksellinen nainen (Moreau) jättää jälkeensä kuolemaa. Woolrichia pidetään 1900-luvun hienoimpana puhtaan jännitysfiktion kirjoittajana, vaikka suuri osa hänen laajasta tuotannostaan oli pulp-kirjallisuutta. Hänen teostensa pohjalta on syntynyt myös muita klassikkoelokuvia (mm. Takaikkuna).

***

François Truffaut oli lukenut William Irishin romaanin Morsian pukeutui mustaan ensimmäisen kerran 13-vuotiaana (vastoin äitinsä kieltoa). Kun hän halusi tehdä toisen elokuvan Jeanne Moreaun kanssa, hän ryhtyi hankkimaan kirjan oikeuksia, joiden saaminen kesti niin kauan, että sovitustyöhön jäi runsaasti aikaa. Käsikirjoitus ja elokuva poikkeavat suuresti alkuperäisromaanista, joka noudattaa murha-arvoituksen sovinnaista rakennetta. Lukija ei tiedä murhien tarkoitusta kuin vasta lopussa ja paljon huomiota kiinnitetään Julieta jäljittävään etsivään. Truffaut ja Richard vaimentavat etsivän osuuden ja siten pakottavat meidät näkemään elokuvan Julien näkökulmasta; identifikaatiota vahvistaa se, että katsoja saa tietää Julien motiivit jo varsin varhaisessa vaiheessa. Muokkaustyön seurauksena katsojan mielenkiinto siirtyy kysymyksestä ”miksi hän murhaa?” kysymykseen ”miten nämä murhat suoritetaan?”, samalla kun Irishin monimutkainen tarina väärine johtolankoineen ja jännitystärppeineen on virtaviivaistettu korostamaan Julien tehtävän fatalistista luonnetta. Näin huomiomme kääntyy arvoituksen juonesta tarinan inhimillisiin ulottuvuuksiin, Julien suhteisiin miesten kanssa, jotka Truffautin ja Richardin käsittelyssä ovat melkoisesti inhimillisempiä ja sympaattisempia kuin romaanissa.

Truffautia näyttävät kiinnostaneen ennen kaikkea ne kontrastit ja riskit, jotka työhön sisältyvät. Kertova materiaali on täysin amerikkalaista, mutta sen käsittely läpikotaisin ranskalaista. Miljööt ovat tahallisen epämääräisiä, mutta kuten on tähdennetty, elokuvan amerikkalainen puoli on visuaalinen, kun taas ranskalainen on auditiivinen: murhat tapahtuvat kuvassa, mutta eivät kuulu ääninauhalla. Ristiriidat tihentyvät Julien hahmossa: läpi elokuvan hän pukeutuu vain mustaan ja valkoiseen ja kulkee liukuen kuin nunna, miltei uskonnollisen ekstaattisena tehtävälleen omistautuneena, tai vielä osuvammin, kuin Hitchcockin Rebekan rouva Danvers, jonka kanssa hän jakaa demonisen ja tuhoavan pakkomielteen. Julie on elokuvan polttopiste, mutta yhtäkaikki hän on hiljainen ja väritön keskus. Saamme tietää hänestä paljon vähemmän kuin hänen miesuhreistaan, joista kukin määritellään vastakohtana Julielle: hänestä tulee ihannehahmo jokaiselle miehelle, eikä ole vaikea kuvitella, että hän on heidän luomuksensa, jossa henkilöityvät heidän omat erilaiset syyllisyytensä ja halunsa. Bliss on naistenmies, Coral ujo yksineläjä, Morane tärkeilevä ja itsekeskeinen poliitikko. Toisaalta Fergus on taiteilija, herkkä ja rehellinen, ja tarjoaa ainoan mahdollisuuden rakkauteen. Heille kaikille hän on eräänlainen objektiivinen korrelaatti. Truffaut pyysi Jeanne Moreauta näyttelemään roolinsa ”ammattimaisen tehokkaasti, tunnollisesti ja määrätietoisesti, olematta traaginen”. Ja juuri tässä mekaanisessa henkilöhahmossa kukin mies löytää heijastuksen omasta kuolevaisuudestaan. Edessämme on sarja moraalisia kertomuksia, joiden intensiivisyyttä lisää tietoisuutemme siitä, että seuraamamme hetket ovat paitsi aivan normaaleja myös viimeiset miesten elämässä.

– James Monacon (The New Wave, 1977) ja muiden lähteiden mukaan