Paul Newman teki ohjausdebyyttinsä palveluksena toiselle aviovaimolleen Joanne Woodwardille, joka ei löytänyt projektille kiinnostunutta ohjaajaa. Margaret Laurencen romaanisovitus on väkevä melodraama, jossa vanhapiika opettajatar (Woodward) etsii paikkaansa maailmassa herätyskokouksista ja vanhan lapsuudenystävän kanssa kehkeytyvän romanssin avulla.

***

Rachel, Rachel on syyskuussa 2008 kuolleen Paul Newmanin debyyttiohjaus. Näyttelijänä Newman oli kypsynyt nuorten kapinallisten Marlon Brandon (jota hän muistutti ulkonäöltään) ja James Deanin (jolle aiotut roolit päätyivät monesti Newmanille) vanavedessä ja osittain myös heidän varjossaan. 1950-60 -lukujen vaihteen menestysroolit The Long Hot Sommer (Hehkuva kesä, ohj. Martin Ritt, 1958), Cat on the Hot Tin Roof (Kissa kuumalla katolla, Richard Brooks, 1958), The Hustler, (Suurkaupungin hait, ohj. Robert Rossen, 1961), Hud (Hud – lännen kapinallinen, ohj. Martin Ritt, 1963) ja Cool Hand Luke (Lannistumaton Luke, ohj. Stuart Rosenberg, 1967) -elokuvissa iskostivat Newmanin kasvot ja hänen Brandoa pehmeämmän metodinäyttelemisen elokuvan historiaan. Menestyksekkään näyttelijäntyönsä ohessa Newman oli kypsytellyt jo pitkään ajatusta oman elokuvan ohjaamisesta. Lopullisen sysäyksen Rachel, Rachelille antoi näyttelijätärvaimo Joanne Woodward, joka oli käsikirjoittaja Howard Sternin kanssa haltioissaan Margaret Laurencen romaanista A Jest of God (1966).

Rachel, Rachelissa Joanne Woodward näyttelee yksinäistä opettajatarta, 35-vuotiasta Rachel Cameronia, joka elää edelleen päsmäröivän äitinsä kanssa maaseudun pikkukaupungissa. Ainoa ystävä on toinen vanhapiika, lesbolaisia piirteitä omaava opettajatar Calla, joka rohkaisee Rachelia hakemaan lohtua karismaattisista herätyskokouksista. Kokemus ei ole ylentävä. Kuorestaan epätoivoisesti avautumaan pyrkivä Rachel hakee seuraavaksi lohtua vanhasta koulukaveristaan, joka on saapunut kaupunkiin tapaamaan vanhempiaan.

Aikalaisarvioinneissa korostuu Newmanin temperamentin muutos hänen siirryttyään särmikkäästä näyttelijästä kameran taakse. Life -lehden arvostelussa (4.10.1968) Richard Schickel havaitsi ohjaaja-Newmanin omaavan herkän, hieman melankolisen silmän kaikelle sille, minkä suuri osa amerikkalaisista elokuvista ohittaa – tavallisen elämän tekstuurille. Varsin maskuliinisen metodinäyttelemisen koulima ja kapinallisten rooleihin tottuneelle Newmanille naisen sielunelämää herkästi tarkasteleva draaman oli uusi aluevaltaus. Newman tuntuu omaksuneen hyvin aikansa vapaampaa ilmaisua suosivan tyylin, joka näyttäytyy parhaimmillaan Rachelin sisäisen maailmaa kuvaavissa fantasiajaksoissa, joissa tämä muistelee lapsuuttaan.

Rachel, Rachel sai aikanaan hyvät arvostelut, mutta on sittemmin painunut unholaan. Elokuvalle kertyi kosolti Oscar-ehdokkuuksia ja arvostettuja palkintoja. Newman ja Woodward saivat muun muassa Golden Globe- ja New Yorkin elokuvakriitikkojen palkinnot vuoden parhaana ohjaajana ja näyttelijänä.

– Pasi Nyyssönen 21.12.2009