Vietnamin sodan kiihkeimmän eskaloitumisen aikaan vuonna 1968 Ingmar Bergman ohjasi ankaran eksistentiaalisen tutkielman ihmisyyden romahduksesta. Avioparin (Max von Sydow ja Liv Ullmann) pyrkimys pysyä puolueettomana hengissä sisällissodan kaaoksen keskellä johtaa moraalin kuihtumiseen ja metafyysiseen häpeään.

***

Bergman on kertonut, että Häpeä lähti liikkeelle eräästä Vietnamin sodan uutiskatsauksesta, jossa näkyi siviiliväestön lamaannus ja äänetön kärsimys. Toisessa haastattelussa hän sanoo elokuvan syntyneen paniikinomaisesta kysymyksestä: ”Kuinka olisin itse käyttäytynyt, jos Ruotsi olisi joutunut natsien miehittämäksi ja jos minä olisin ollut jokin vastuunalainen mies tai vain uhanalainen yksityishenkilö?”

Häpeä on siis Bergmanin vastaus ilmassa olleisiin osallistumisen vaatimuksiin aikana, jolloin asevarustelu ja poliittiset jännitteet terävöityvät ja maailma näyttää yhä mielipuolisemmin ajautuvan kohti katastrofia. Samalla elokuva kouraisee Ruotsin historiallista ja poliittista asemaa sekä ruotsalaisten alitajuntaa; sitten vuoden 1809 Ruotsi ei ole joutunut tekemisiin sodan jokapäiväisen tuskan ja väkivallan kanssa. Häpeä konkretisoi tilanteen, joka ruotsalaisille on kaukainen, teoreettinen, syvälle tiedostamattomaan haudattu ongelma.

Tässä tilanteessa Bergman kertoo niistä ihmisistä jotka eivät pysty ottamaan kantaa, jotka lamautuvat pelosta ja kauhusta, joiden yksinkertaisen elämän yli sodan tulimyrsky pyyhkäisee. Kaikki tuhotaan ja poltetaan. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä sodan osapuolet edustavat; heistä tulee murhaajia ja quislingeja. Häpeä on Bergmanin sana sodan luomalle epäinhimillisyydelle ja alennukselle.

– Mauritz Edströmin (1968), Pertti Lumirakeen (1969) ja muiden lähteiden mukaan