BONDITIS (1967)

“Bonditis” on leipääntyneitä valkokaulustyöläisiä vaivaava tauti, johon sairastunut kuvittelee elävänsä aitoa 007-elämää. Bondsploitaatio-sarjan sveitsiläisvahvistus kertoo tämän 60-lukulaisen pandemian eräästä uhrista, jonka lääkäri lähettää hermolomalle Alpeille. Valitettavasti vain matkakohteena toimiva pikkukylä kuhisee aitoja kylmän sodan agentteja!

***

Sulavaliikkeinen, smokkiin sonnustautunut vakooja Frank Born (Gerd Baltus) varastaa salaisen kaavan syvältä maanalaisen tukikohdan uumenista, ja löylyttää ohimennen pulskan Oliver Hardy -kloonin… näin ainakin fantasiamaailmassa. Todellisuudessa Frank on melko tylsä nobody, jota vaivaavat toistuvat James Bond -unet (näillä on taipumus kääntyä painajaisiksi, joiden lopussa unennäkijä kuolee kamalalla tavalla). Asiat mutkistuvat entisestään, kun Frank yrittää suudella tohtoriaan märkien päiväunien päätteeksi, kutsuu pomoaan ”Kultasormeksi” ja kärsii alituisista paineista pelastaa maailma joka yö. Lopulta psykologi diagnosoi ongelman: päähenkilömme kärsii taudista nimeltä Bonditis, jonka pitäisi parantua muutaman viikon loman avulla. ”Se on vähän niinkuin vesirokko…”

Frank päättää viettää hermolomansa Sveitsissä, ”maailman vaarattomimmassa valtiossa”. Valitettavasti vain lähes jokainen rikollisorganisaatio ja tiedustelujärjestö sattuvat suunnistamaan samoihin aikoihin samoihin maisemiin. Idylliset miljööt täyttyvät venäläisistä, amerikkalaisista, karatepimuista, nymfomaanisisäköistä, UNCLE:n miehistä – ja kaikki tuntuvat kuvittelevan, että Frank on jonkinlainen superagentti.

Bonditis on rakastettava parodia, joka syväluotaa genren konventioita ja klišeitä törmäyttämällä ”illuusion” (vakoojat) ”todellisuuteen” (onneton Frank). Se sisältää täysin hyödyttömiä agenttivempaimia, glamouria hehkeiden tyttöjen muodossa ynnä juonen, joka onnistuu olemaan samanaikaisesti sekä yksinkertainen että täysin käsittämätön. Gerd Baltusin Frank – Derek Nimmon ja Gordon Brownin ristisiitos – muistuttaa suunnattomasti Austin Powersia tavassaan kävellä kaikenlaisten seikkailujen läpi ilman, että näillä tuntuu olevan mieheen minkäänlaista vaikutusta. Bonditis päihittää Mike Myersin jokseenkin väsähtäneet Powers-filmit (vaikkei olekaan yhtä tehokas kuin vaikkapa Luciano Salcen Slalom): parodia ei ole yhtä laajaa eikä skatologista, vaan luottaa enemmän charmantteihin käänteisiin.

Kaikesta näkyy, että elokuvaa on ollut hauska tehdä, sveitsiläislokaatiot antavat aiheen esitellä valikoitua alppihölynpölyä (jodlausta, nahkahousuja) ynnä muutamia komeita maisemia. Kokkohuipentuma enteilee Robin Hardyn Uhrijuhlan finaalia.

– Matt Blake (The Eurospy Guide, 2008)

Mitä Karl Suterin komedioihin tulee, ne kannattaa mainita ainoastaan siksi, että ne saavuttivat saksankielisen Sveitsin alueella hetkellistä suosiota. Der Mustergatte (1959), Der Herrn mit der schwarze Melone (1960, ”huvinäytelmä”, joka parodioi englantilaisia komedioita), Chikita (1961), Bonditis (1966, James Bond -parodia).

– Freddy Buache (Le cinéma suisse, 1974)