Ennen RuPaulia ja internetin YouTube-videoita drag-kulttuurista tihkui suurelle yleisölle niukasti tietoa. The Queen (1968) on harvinaista herkkua, dokumentti New Yorkin drag-kauneuskilpailuista, joiden tuomaristossa istuivat mm. Andy Warhol, Edie Sedgwick ja Terry Southern.

***

Se, että miehet pukeutuvat naisiksi ei ole mitään uutta historiassa. Kuitenkin transvestiittien maailma on jotakin suhteellisen tuntematonta yhteiskunnassa, jossa vallitsevat vanhat moraaliset reaktiot seksuaalisia poikkeamia kohtaan. Tärkeätä Frank Simonin elokuvassa The Queen on tapa, jolla se kuvaa tätä todellisuutta suoraan ja kaunistelemattomasti. Tässä muutamien tuokioiden muuttumisleikissä sana ei-kenekään-maa saa uuden sisällön. Päähenkilöitä ovat ihmiset, jotka menevät rajan yli eivätkä päädy toiselle puolelle, vaan jäävät traagisesti välimaastoon.

Kyseessä on dokumenttielokuva transvestiittien valtakunnallisista kauneuskilpailuista New Yorkissa 1967. Simon näyttää kilpailun valmisteluja, esittelee osanottajia, antaa näiden itsensä ja kuvien puhua. Järkevästi Simon osaa vaimentaa aiheensa sensationaalisia ulottuvuuksia ja korostaa pikemminkin arkista puolta, niitä yksityiskohtaisia valmisteluja, joiden tuloksena hänen androgyyniset henkilönsä toteuttavat julkisen muodonmuutoksensa. Jack Doroshow’n alias ”Fawless Sabrinan” kommentaari painottaa organisaatio-ongelmia – kuten riittävän suvaitsevaisen hotellin löytymistä – samalla kun kamera näyttää kilpailijoiden vaihtavan kampausvihjeitä tai viimeistelevän meikkiään.

Kenties siksi, että ekshibitionistit ovat cinéma véritén luonnollisia aiheita, katsoja ei hetkeäkään tunne olevansa tunkeilija, ei edes silloin kun pukuhuoneen keskustelut käyvät henkilökohtaisiksi (”Oletko feminiininen sängyssä vai teetkö molempia?”). Katsojan ei tarvitse tuntea itseään miksikään luonnonoikkujen tirkistelijäksi, koska sekä kommentaari että kuvaus korostavat sitä banaalia mekaniikkaa, jolla nämä kodikkaan oloiset ihmiset nykyaikaisen tieteen kaikin keinoin yrittävät tehdä itseään viehättävämmiksi, siis rakastettavammiksi. He herättävät sekä mielenkiintoa että myötätuntoa – enemmän tunnistettavina inhimillisinä tyyppeinä kuin seksuaalisesti poikkeavina olentoina.

Samalla kun elokuvan kuvaaminen ihmisten luonnekuvien ja kohtaloiden ympärillä väreilee paradoksaalista kauneutta ja runoutta, jää päällimmäiseksi vaikutelmaksi kuitenkin se groteski karikatyyri, jota nämä transvestiitit luovat yhteiskunnastaan, osin tiedottomasti, osin myös tietoisesti. Paniikinomaisine meikkauksineen, harjoituksineen ja poseerauksineen he ovat sekä sukupuolirooleista ja käyttäytymiskaavoista. Viimeinen kuva, jossa Harlow istuu yksin bussiasemalla sormeillen kimmeltävää kruunuaan, sisältää paatosta, joka ei koidu vain jokaisen kauneuskuningattaren osaksi, vaan joka kuuluu jokaiseen tyhjiin ammennettuun illuusioon, jokaiseen aamuun illan juhlien vanavedessä.

– Mauritz Edströmin (1968) & Monthly Film Bulletinin (February 1969) mukaan