CHE! (1969)

CIA:n agentit ja Bolivian armeija olivat surmanneet Che Guevaran lokakuussa 1967, ja kahta vuotta myöhemmin Hollywood oli valmis omaan ruumiinryöstöoperaatioonsa. Limbosiiven kulttiklassikko Che! tarjoilee häiriintyneen ideologisen maaperän lisäksi Lalo Schifrinin vetäviä säveliä – ynnä Jack Palacen kuolemattoman, pulttiboismaisen tulkinnan Fidel Castrosta!

Jälkikuvana Santiago Álvarezin rockvideomainen Vietnam-kollaasi 79 kevättä.

***

Che Guevara! palauttaa poliittisen tapahtumasarjan ja sen päähenkilöiden analyysin yksioikoiseen moraaliseen kaavaan – kun tällainen kaava on palvellut lännenelokuvia puoli vuosisataa, niin kaipa sillä kertoo pienen pilan parista Kuuban-pellestäkin! Elokuvan poskettomin asia – Jack Palancen juopoksi ja animaaliseksi debiiliksi tulkitseman Castron ohella – on sen tapa todistella puolueettomuuttaan: annetaan vuoron perään sana todistajille, joiden väitetään edustavan vastakkaisia näkökantoja. Tuloksena on ilmeisesti paras parodia, tai dokumentti, mitä valkokankaalla on nähty “objektiivisesta” tutkimuksesta. Häpeällisimpiä yksityiskohtia on Michael Wilsonin nimen esiintyminen käsikirjoittajana. Wilson on aikaisemmin kirjoittanut mm. teokset Paikka auringossa ja Salt Of The Earth, joka aidosti vasemmistolaisena proletaarielokuvana on suuri ja kunnioitettava harvinaisuus.

– Peter von Bagh (1969)

Che Guevara! on Wilsonin viimeinen kreditoitu käsikirjoitus, häpeätahra kunniakkaalla uralla. Richard Fleischerin ohjaama teos on kuubanargentiinalaisen lääkärin, vallankumouslegendan ja romanttisen sissijohtajan (1928-1967) elämäkerran naurettava pilapiirros. Wilson totesi myöhemmin: “Minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin ajatella että Guevarasta voitaisiin tehdä rehellinen elokuva Foxin kaltaisessa pesäkkeessä.” Wilson oli kuitenkin ylpeä käsikirjoituksestaan, jonka tuottaja-skenaristi Sy Bartlett ja Fleischer perusteellisesti pilasivat. Hänen olisi vain pitänyt vetää nimensä pois krediiteistä. Wilsonin idea perustaa tarina Chen todella tunteneiden henkilöiden haastatteluille ei sinänsä ollut huono tuuma ja toteutui jännittävänä muunnelmana Warren Beattyn Punaisissa (1981).

– Matti Salo (Hiljaiset sankarit, 1994)

“Olisi absurdia väittää, että elokuva olisi sataprosenttisen rehellinen”, Omar Sharif totesi jo kuvausten aikana. “Elokuvan tekee joukko kapitalisteja. Mutta varmasti itse mies tulee olemaan sympaattinen, kuten hänen pitääkin. Hän oli sellainen mies, jonka jokainen haluaa rinnalleen. Koko nuori polvi vastustaa amerikkalaista järjestelmää, ja tässä mielessä Che on paras mahdollinen symboli.” Ohjaaja Fleischer sanoi tähtäävänsä “objektiiviseen luonnetutkielmaan hyvin kompleksisesta miehestä”: “Che oli idealisti joka kuoli ihanteittensa puolesta, ja minulle se on sankarillinen asia. Ajatellaanpa ‘Bostonin kuristajaa’. Hän teki hirviömäisiä tekoja, mutta hän ei ollut hirviö. Viime kädessä hän herättää myötätuntoa.” (Fleischer oli vuotta aikaisemmin ohjannut elokuvan Bostonin kuristaja).

79 kevättä

Kuuban vallankumouksen jälkeen yksi keskeisistä uusista laeista oli kulttuurilaki, jonka lähtökohtana oli luoda yhteys kuubalaisen kulttuurin ja vallankumouksen välille. Tehtävä oli ymmärrettävästi propagandistinen – tarkoituksena oli edistää molempien toiminta-alueiden parhaita puolia. Kansallisen kulttuurin painotuksen ohella tavoitteena oli tuoda esiin tiedollista tavalla, joka yhdessä uuden elokuvatuotannon kanssa auttaisi sivistyksellisessä työssä vallankumouksellisessa Kuubassa.

Lakia toteuttamaan perustettiin vuonna 1959 El Instituto de Cinematografía. ICAIC johti ja valvoi kuubalaista elokuvatuotantoa mielessään vallankumouksellisen mielialan kehittäminen – erityisenä kohteena oli amerikkalaisen elokuvan vastustaminen korostamalla kansallista elokuvatuotantoa. Amerikkalaisen – tai monikansallisen, kuten asia Kuubassa ilmaistiin – kulttuurin vastustaminen (antiamerikanismi) ulottui elokuvien sisällön lisäksi muotoon. ICAICin johtajat löytyivät radikaaleista filmiklubeista, joissa Julio García Espinosa, Alfredo Guevara, Santiago Álvarez ja Tomás Gutiérrez Alea olivat oppineet tuntemaan toisensa jo ennen vallankumousta.

Santiago Álvarez oli kuubalaisen uutis- ja dokumenttielokuvien tuotannon ja liikkuvan elokuvakiertuetoiminnan perustajia. Hän ei tyytynyt tekemään uutis- ja dokumenttielokuvia perinteisillä metodeilla, vaan uudisti genrejä ja työtapoja jatkuvasti kokeiluillaan. Uusien muotojen etsimisen arvoa nostaa se, että varsinkaan uran alussa tekniset olosuhteet eivät olleet korkeatasoisia. ICAIC:n dokumenttielokuvien tuotannosta ja elokuvalehdistä vastannut Álvarez nousi nopeasti Fidel Castron ”viralliseksi elokuvaajaksi”. Propagandatehtävästä huolimatta – vertauskohtana ovat silloin Leni Riefenstahl, Dziga Vertov tai Roman Karmen – Álvarezin esteettiset kokeilut jatkuvat.

Álvarezin 120 elokuvan kokonaisuudesta valtaosa on dokumentteja, mutta mukaan mahtuu muutama animaatio- ja fiktioelokuva. Dokumenttien aihepiirit ovat kansainvälisiä Aasiaa ja Afrikkaa myöten ja elokuvien kohteiden henkilögalleria laaja: mukana ovat Fidel Castron ohella mm. Ernesto Che Guevara (Una foto recorre el mundo tai Hasta la victoria siempre), Ho Tsi Minh (79 Primaveras), Salvador Allende ja Chilen vasemmistoajan kulttuurinen johtonimi, muusikko Victor Jara.

79 kevättä -elokuvaa edelsi elokuva Hanoi, tiistai 13. päivä (1967), jossa Álvarez ja hänen kuvaajansa Napoli onnistuivat tallentamaan amerikkalaisten suurhyökkäystä miljoonien siviilien kaupunkiin, pääkaupunki Hanoihin. 79 kevättä perustuu 79-vuotiaana vuonna 1969 kuolleen Ho Chi Minhin (alun perin Nguyen Ai Quoc) runoihin: elokuva käy läpi Pohjois-Vietnamin johtajan elämänkerran tiiviissä muodossa. Vannoutuneena sosialistina Álvarez tukee kaikin tavoin Kuuban vallankumousta, mutta elokuvan estetiikka lähestyy avantgardismia, välittämättä narratiivin peruslaeista, sillä ohjaaja on, kuten usein mainittu, runollisten kuvien ja tunteita herättävän visuaalisen kommentoinnin mestari.

Ho Chi Minh nähdään elokuvassa turhaa sentimentaalisuutta karttavalla tavalla varhaisena vallankumouksellisena, vaatimattomana opiskelijana, ratsastamassa aasilla ja miettimässä kirjoituskoneen äärellä. Amerikan rikosten todistelu sijoittuu elokuvan loppuun dokumentaarisiin otoksiin, jotka leikataan ristiin surevan kansan keskellä kulkevaan Ho’n hautajaissaattueeseen. Elokuva on vuonna 1998 kuolleen Álvarezin radikaaleimman vaiheen radikaalein teos.

Esteettisestä näkökulmasta negativiikuvien vaihtuminen positiivikuviin on Álvarezin kuvakielen tyylikkäimpiä oivalluksia – sitä korostaa kuvan moninkertaisesta kopioinnista seuraava rakeisuus, jonka tehtävänä on taiteellis-ideologisesta ja teoreettisesta näkökulmasta korostaa elokuvan materialistista luonnetta. Álvarezin tyypillisimpiä piirteitä dokumenttielokuvan uudistajana on myös hänen radikaali tapansa yhdistää kuvaa ja ääntä. Elokuva voitti Tampereen elokuvafestivaaleilla ensimmäisen Grand Prix-palkinnon vuonna 1979.

– Jari Sedergren 18.1. 2005