SULOINEN NAINEN (1969)

Nuoren naisen päädyttyä selittämättömään itsemurhaan hänen panttilainaamossa työskentelevä miehensä ajautuu muistojen tielle ja ryhtyy etsimään vihjeitä, jotka selittäisivät tragedian. Ensimmäinen Bressonin Dostojevski-sovituksista on harvemmin nähty aliarvostettu helmi, joka tuo esiin ohjaajan kiinnostuksen itsemurhan problematiikkaa kohtaan.

***

Bressonin tuotannossa katolinen ajatusmaailma on keskeisenä ja sen vuoksi myös Suloisen naisen perusteellinen tulkitseminen vaatisi teologista asiantuntemusta. Teologia on kuitenkin vain yksi kielijärjestelmä puhua kaikille ihmisille yhteisistä elämän perustavista kysymyksistä, joten tiettyyn pisteeseen asti voidaan elokuvaa avata yleisemmälläkin kielellä. Se, joka kavahtaa uskonnollisvivahteista kielenkäyttöä voi turvautua psykologiseen käsitteistöön tai puhua elämän lainalaisuuksista.

Bresson ei suinkaan ole pelkästään siirtänyt Dostojevskin tarinaa nykyaikaan. Päinvastoin Bresson puhuu juuri nykyajasta, siitä mikä on kaikkein olennaisinta nykyajan ihmissuhteissa. Elokuvan sadistinen panttilainaaja ja hänen vaimokseen tuleva nainen ovat materiaa vailla henkeä, koneellisesti eläviä ihmisiä, ja se on heidän tragediansa. Panttilainaaja elää puhtaasti aineen maailmassa. Hänen kiinnostuksensa pääkohde on raha ja hän haluaa vaimostaan vain ruumiillista nautintoa. Samoin hän ei museokierroksella näe taidetta, hengen ilmausta, vaan alastomat Venukset ja Psyyket (kreikkalaisessa tarustossa ihmissielun henkilöitymä) ilmentävät hänelle pikemminkin naista nautinnon välineenä. Bresson korostaa alastomia naishahmoja myös panttilainaajan kodin seinillä.

Nainen taas puolestaan hylkää Kristuksen (tässä elokuvassa osaltaan elävän hengen symboli) rahan takia ja luopuu rakkauden ja vapauden kaipuustaan (”Haluan jotakin avarampaa. Avioliitto tympäisee minua.”) aineellisen turvallisuuden saavuttaakseen. Tässäkin materia tuhoaa hengen, avioliiton instituutio elävän rakkauden. Dostojevskin novelli on panttilainaajan mielenliikkeiden kuvausta ja nainen on siinä pelkkä uhri.

Ihmisen osaan kuuluu kaipuu parempaan. Uskonnollisin käsittein ilmaistuna se on hengen kaipuuta tulla ihmisessä tietoiseksi itsestään. Panttilainaajassa tämä tarve on kuitenkin vääristynyt puhtaasti aineelliseksi ja ulkoiseksi pyrkimykseksi. Elokuvan alussa saamme tietää panttilainaajan ryhtyneen työhönsä, jota hän inhoaa, vain kostaakseen köyhille, joiden joukkoon hän on kuulunut, ja siten saadakseen paremmuuden tunteen. Samoin, kun hän elokuvan lopussa yrittää saada yhteyttä vaimoonsa, tapahtuu se ulkoisen moraalin avulla: hän lunastaa köyhiltä asiakkailtaan arvottomia esineitä osoittaakseen vaimolleen ”parantuneensa”. Sitä mitä vaimo todella kaipaa, inhimillistä ja todellista henkistä yhteyttä, hän ei pysty tarjoamaan.

Nainen on kuitenkin tietoinen olemassa olevasta paremman elämän mahdollisuudesta. Avioliiton alussa hän ei sitä kaipaa, ja Bresson ilmaisee mestarillisesti alkuajan sujuvan mekaniikan avioparin suhteessa. Mutta kun pariskunta katsoo typerää ja pinnallista elokuvaa, nainen tajuaa, että hänen vieressään elokuvateatterissa on mies, joka kieltää moraalinsa takia tämän mahdollisuuden ja myöhemmin syyllisyydentunteet johtavat hänet katastrofaaliseen ratkaisuun, itsensä uhraamiseen. Tuota kielteistä ratkaisua vahvistaa syyllisyydentunne ja myös viha miestään, vangitsijaansa kohtaan.

Suloinen nainen tuhoaa mieluummin itsensä kuin toisen. Tässä hänen ratkaisunsa on päinvastainen kuin päähenkilöillä Truffautin elokuvassa Morsian pukeutui mustaan. Sekä Bressonilla että Truffautilla viha on tuhoava voima, mutta Bressonilla se suuntautuu päähenkilöön itseensä, Truffautilla taas toisiin ihmisiin. Bressonin nainen saavuttaa vapauden vasta kuolemassa, sillä ainoastaan sitä voi ilmaista itsemurhan jälkeen korostetusti ilmassa leijuva valkoinen liina. Truffautin päähenkilö jää vangiksi. Yhteistä kummallekin ohjaajalle on ihmisen orjuus, hänen vankeutensa. Truffaut ilmaisee asian suoraan, näyttämällä elokuvansa viimeisessä kuvassa päähenkilönsä vihan ja kostonhalun konkreettisessa vankilassa, Bressonilla vankila esiintyy tässä elokuvassa vain symbolisena, päähenkilöiden käyttäytymisessä ja ehkä häkkinä, joka sulkee sisäänsä apinan, jota päähenkilöt katsovat. Konkreettisena ihmisen vankila esiintyi Bressonin aiemmassa elokuvassa Kuolemaantuomittu on karannut.

Bressonin elokuvan nainen ilmaisee kaipuutaan parempaan monin tavoin. Hän toteaa masentuneena ja kysyvänä, että luonnonhistorian museossa kaikki ovat samaa ainetta, vain koostumukseltaan erilaisia: niin hiiri, norsu kuin ihminen. Hän heittää pois elämän symbolit, kukat. Ja kuitenkin hän hetken toivon herättämän asettelee kukkia maljakoihin. Hän hylkää rahan, materian, hallitseman maailman ja alkaa maksaa ylihintoja köyhien tuomista esineistä. Hän näkee myös nykyisen elämän täydellisen aineellisuuden: modernin taiteen museossa hän toteaa, että nykyiset maalauksetkin ovat aivan samaa mekaniikkaa kuin tylsästi omaa liikettään toistava kone.

Nainen haluaa korvata nykymusiikkia hallitsevan mekaanisen rytmin klassisen musiikin henkeä ilmentävällä harmonialla, muta hän ei siinä onnistu yksin. Mies pysyy vieraana tälle toiselle todellisuudelle. Hienoimpia ja järkyttävämpiä kuvia Bressonin elokuvassa on sommitelma, jossa mies etualalla ratkaisee ristisanatehtävää, hengettömän tiedon symbolia, ja taustalla nainen kuuntelee musiikkia, suljetuin kasvoin. Tämä sommitelma ilmaisee täsmällisesti tämän päivän ihmissuhteiden henkisen tilan, ja samalla siinä on toinen mahdollisuus, jota ilmaisee levyltä soiva musiikki.

Mutta päähenkilöiden on mahdotonta löytää yhteys. Nainen laulaa vain miehen poissa ollessa ja hän sulkee toista mahdollisuutta soittavan levyn pois, kun mies tulee huoneeseen. Keskeinen asia Bressonin elokuvassa on ihmisten kyvyttömyys  elää ja rakastaa. Jos se saa meidät tippaakaan tietoisemmiksi tästä kyvyttömyydestä itsessämme, se on täyttänyt yhteiskunnallisen tehtävänsä.

Tämä Bressonin käsittelemä kyvyttömyys on jotain tyypillistä nimenomaan meidän ajallemme. Me pakenemme rakkautta ja ihmisten yhteyttä ulkoisiin asioihin, ennen kaikkea saavutuksiin ja kilpailuun. Tätä kuvaavat kaikki ne pätkät, joita Bresson näyttää Suloisessa naisessa television antina: ulkoista kilpailua menestyksestä – kilpa-autoilu, sota ja tuhoaminen, hevoskilpailut.

Mutta samalla kieltämisen kautta Bresson näyttää, että meillä on mahdollisuus parempaankin.

– Ywe Jalander (1979)