Ohjaaja François Truffaut tarttui paljon käytettyyn teemaan kohtalokkaasta naisesta, joka raunioittaa rehellisen miehen, mutta meni vastavirtaan odotuksia inhimillistämällä sekä vamppia että tämän ”uhria”. Sekä Catherine Deneuve että toisessa pääosassa nähtävä Jean-Paul Belmondo kommentoivat ja syventävät julkikuvaansa sekä ominaisimpia roolejaan.

***

Elokuvan Morsian pukeutui mustaan lailla Mississippin velho perustuu William Irishin alias Cornell Woolrichin romaaniin. Ja jälleen Truffaut riisui alkuteoksesta esiin sen perusrakenteen ja rakensi sen uudelleen omien erityisvaatimustensa mukaan. Alun miljöö vaihtui New Orleansista Réunionin saareksi, 1800-luku nykyajaksi ja Truffaut pehmensi ja inhimillisti sekä kohtalokasta naista että hänen ”uhriaan”. Truffaut’n Julie ei ole läheskään yhtä julma ja laskelmoiva kuin Irishin romaanissa, Louis on vähemmän naiivi ja älykkäämpi. Tuloksena on elokuva, joka tyylitellyn melodraaman puitteissa pitää sisällään hyväksyttäviä ja ymmärrettäviä inhimillisiä tunteita. Kehys on puhdasta mustan elokuvan aineistoa, mutta sen sisältämät tunteet ovat Jean Renoirin arvoisia – hänelle elokuva onkin omistettu.

”Alkuteoksessa minua viehätti se, että Irish oli siinä käsitellyt sotaa edeltäneen elokuvan perinteistä aihetta: Paholainen on nainen, Sininen enkeli, Yöperhonen, Nana. Tämä teema vampista, kohtalokkaasta naisesta, joka raunioittaa rehellisen miehen, on ollut kaikkien ihailemieni ohjaajien kuvauksen kohteena. Niinpä ajattelin, että minunkin täytyi… Mutta tällainen nainen ei enää ole mikään lutka, hän on paljon ymmärrettävämpi, eikä hänen uhrinsa ole enää pelkästään uhri. Musta-valkoinen asetelma on saanut harmaan sävyjä. Niinpä vastoin itseäni heikensin henkilöiden välistä kontrastia, silläkin uhalla, että aiheeseen sisältyvä draama siitä kärsisi.” (Truffaut)

Mississippin velho alkaa mysteerinä, kehkeytyy hitchcockilaisena takaa-ajojännärinä ja päättyy truffautilaisena rakkaustarinana – ohjaajansa uralla se oli toistaiseksi kunnianhimoisin lajityyppien sekoitus. Elokuvaa kyllästää Renoirin henki, ei yksin siksi, että se muistuttaa Nanaa ja Yöperhosta, vaan ennen kaikkea siksi, että se tutkii miehen ja naisen välistä sidettä inhimillisen kokemuksen koko kirjoa vasten. Ja kokonaan uusi elementti Truffaut’n tuotannossa on se, että kyseessä on ”tähtielokuva”. Se toisin sanoen rakentaa hahmoille, jotka Belmondo ja Deneuve ovat luoneet tämän elokuvan elimellisen rakenteen ulkopuolella. Belmondo persoonallisuuden lähteet eivät liity Antoinen Doinel -hahmo, vaan Godardin elokuviin Viimeiseen hengenvetoon ja Hullu Pierrot. Kaikkien kolmen elokuvan perusrakenne on täsmälleen sama: hullu rakkaus johtaa vastavuoroisesti tuhoavaan suhteeseen miehen ja naisen välillä, ja etuoikeutetun tuokion ajaksi pariskunta löytää turvapaikan yhteiskunnan ulkopuolelta. Lopussa mies kuolee naisen (ja oman) petoksen uhrina, vaikkakin Mississipin velhossa sankarin annetaan jäädä henkiin, jos kohta hädin tuskin.

Aivan kuten Léaudin esiintyminen Godardin elokuvissa täsmentää hänen Doinel-hahmoaan, niin Belmondon ainoa elokuvan Truffaut’n kanssa auttaa tasapainottamaan hänen Godard-elokuviensa persoonaa. Niinpä Mississipin velho on myös kunnianosoitus Godardille yhtä hyvin kuin Renoirille ja 40-luvun romanttisille seikkailuille. Koska elokuvan tunnelma – tasapaino syyllisyyden, pakkomielteen ja hullun rakkauden välillä – muistuttaa myös jossain määrin Chabrolin pakkomielteitä, Mississipin velho voidaan nähdä eräänlaisena elokuvallisena kohtauspaikkana, jossa monet tiet risteytyvät: jo tyrehtymässä olevan uuden aallon ensimmäisen vuosikymmenen vertauskuvana.

– James Monaco (teoksesta ”The New Wave”, 1976)