SADEIHMISIÄ (1969)

Huom! Oodi menee perjantaina 8.10. poikkeuksellisesti jo klo 18 kiinni. Kino Reginan näytöksiin kulku tapahtuu täten vain pohjoispäädyn eli Töölönlahdenkadun ovista.

Natalie (Shirley Knigth) ei halua alistua kliseisen kotiäidin ja vaimon rooliin, joten hän päättää lyöttäytyä yhteen liftaajan kanssa. Tämä laukaisee feministisen Easy Rider -reissun, eräänlaisen Thelman ja Louisen kantaäidin. Coppolan varhainen road movie oli innovatiivinen myös toteutukseltaan kuvausryhmän matkatessa monien osavaltioiden läpi oikeilla kuvauspaikoilla.

***

Sadeihmisiä on amerikkalaisen naisen muotokuva. Natalia Ravenne on kolmissakymmenissä, ollut muutaman vuoden naimisissa ja odottaa lasta. Hänen lähtönsä miehensä luota New Yorkista on ennalta suunnittelematonta kapinointia naisen ja äidin roolia vastaan, roolia joka merkitsee miehen jatkuvaa huomioonottamista ja naisen oman minuuden jatkuvaa kaventamista, lyhyesti eli Betty Friedenin termillä sanottuna feminiinimystiikkaa vastaan. Natalie on harvinaisuus amerikkalaisessa elokuvassa: hän on tehnyt sellaisen ratkaisevan ponnistuksen mikä on perinteisesti ollut mahdollista vain miehelle. Yrityksen vaikeutta osoittaa hänen vakava häiriytymisensä: Natalien minuus on hajoamaisillaan.

Automatkansa alusta lähtien Natalie on miesten vaatimusten kohteena: yksinään liikkuva nainen on aivan alistetussa asemassa yhteiskunnassaan, isä, aviomies, maantiepoliisi pommittavat häntä kysymyksin, käskyin, kielloin. Kontrolli käy tietysti huolenpidon nimellä, mutta tämä ei vähennä sen lujuutta: yksinäistä naista ei hyväksytä aikuiseksi. Natalian vuorokausi motellissa kasvaa uhkaavaksi koska elokuvankin perinne (Hitchcockin Psyko) säätää miestä vailla olevan, huoliaan ja seksuaalisia muistoja kantavan naisen täysin turvattomaksi, kaikille vaaroille alttiiksi.

Maisemien kauneus ja ihmisten käyttäytymisen rumuus on vastapainotettu Easy Riderin tapaan. Vaikka Natalien matka käy aika kauas etelään ja länteen, Tennesseehen ja Nebraskaan saakka, hän tapaa merkittävästi vain pari kolme ihmistä, ja ihmissuhteet ovat takertuvia ja tuskallisia, ne johtavat väkivaltaan. Kaikilla henkilöillä on traumaattinen muistonsa, ja takautumavälähdykset kertaavat nämä shokkitilanteet, Natalien yritys päättyy täydelliseen tappionkokemukseen, murtumiseen joka voisi olla kasvun edellytys.

− Matti Salo, Aika N:ro 5, 1970

Sadeihmisiä on näkymä ”roadside” Amerikkaan: paraati Chattanoogassa, Alfredin matelijaranchi, kahviloita, mainoksia, maanteitä, puhelinkoppeja, asuntovaunujen alue, tuo lyhytaikaisuuden ja häilyvyyden vertauskuva, mihin Killerin puhe sateesta tehdyistä ihmisistä viittaa. Vehreän, kumpuilevan maaseudun, jokien ja laaksojen visioistaan huolimatta elokuva pitää sisällään vankeuden kuvastoa: Natalie autossaan, puhelinkopissa, motellissa, kananpojat häkeissään…

Feministisessä katsannossa Sadeihmisiä vertautuu Coppolan sukupolven muiden merkkiohjaajien naistutkielmiin, sellaisiin töihin kuin John Cassavetesin Naisen parhaat vuodet (1974), Robert Altmanin Sairaat mielikuvat (1978), Martin Scorcesen Alice ei asu enää täällä (1974), joka sekin on ”road movie”, ja Paul Mazurskyn Eronnut nainen (1977). Näin Coppolan teoksen voinee huomata edelläkävijäksi. Vähän myöhemmän polven amerikkalaisista ohjaajista ainakin Alan Rudolph on osoittanut saman suuntaista kiinnostusta.

− Matti Salo, 1987

”Natalie on mutkikas henkilöhahmo, ja tunteemme häntä kohtaan ovat kaiken aikaa sekoittuneita, joskin myötämielisiä. Kaukana puhtaasta käsitteellisestä persoonallisuudesta hän on turhamainen ja omalaatuisensa ja aistillisesti eläväinen. Shirley Knight tekee suurenmoisen työn herättäessään henkiin tuon aistillisuuden: hänen kasvonsa kirkastuvat mielihyvästä kun hän tarkkailee itseään panemassa väriä pitkiin silmäripsiinsä, ja hänen kehonsa rentoutuu rakastelun mahdollisuuden odotuksesta.”

− Diane Jacobs, Hollywood Reneissance (New York 1977)