KAIKKI MYYTÄVÄNÄ (1968)

Groteskin eksploitaation ovea kolkuttava Kaikki myytävänä on ohuelti verhoiltu jälkipyykki Andrzej Wajdan hyvän ystävän, näyttelijälegenda Zbigniew Cybulskin tapaturmaisesta kuolemasta Wrocławin rautatieasemalla tammikuussa 1967. Kollektiivisen kokemisen ja henkilökohtaisen kiirastulen välinen raja-aita kaatuu poikkeuksellisen alastomassa taiteilijatilityksessä.

***

Elokuvien Tuhkaa (Popioły, 1965) ja Gates to Paradise (1968) herättämän myrskyn ja mullistuksen jälkeen Wajda tunsi tarvetta tehdä elokuvan, joka saattaisi ristivaloon sekä hänet itsensä että hänen taiteensa. Liipaisimena toimi Zbigniew Cybulskin, Tuhkan ja timantin (Popiół i diament, 1958) Maciekin traaginen kuolema 8.1.1967; myöhässä kuten tavallista hän yritti Wrocławissa hypätä Varsovan junaan, mutta ei tavoittanut askelmaa ja jäi junan alle. Tämän tavattoman suositun näyttelijän kuolema järkytti koko maata eikä vähiten Wajdaa, joka oli paitsi henkilökohtainen ystävä myös ohjaaja, joka oli antanut hänelle läpimurtoroolin. Tuhkan ja timantin unohtumattoman suorituksen jälkeen Cybulskissa oli ruumiillistunut kokonainen puolalainen sukupolvi ja tietty elämänasenne. Hänen kuolemansa päätti yhden luvun ja yhden suuntauksen puolalaisessa elokuvassa.

Tapaus toi Wajdan vastusten kysymyksen kanssa: ”Entä nyt, missä minä nyt olen?”. Tuloksena oli Kaikki myytävänä (Wszystko na sprzedaż, 1968), joka alkaa kuvalla siitä, että joku putoaa junan alle. Pian selviää, että kyseessä on lavastettu kuolema, elokuva elokuvassa. Ja ensisijaisesti Kaikki myytävänä onkin kuvaus elokuvan taiteesta, kaikista epäilyksistä, tuskista ja nöyryytyksistä kuten iloista, joita Wajda on kokenut uransa aikana. Mikään avainelokuva se ei kuitenkaan ole: se elää omaa elämäänsä eikä paistattele kenenkään muun kunnian loisteessa. Sen merkityksiä ei pidä etsiä elämäkerrallisista yksityiskohdista, mahdollisesti todellisista tapauksista kummunneista kaskuista tai lainauksista, vaan sen omasta tarinasta, teemoista ja kysymyksistä.

Kaikki myytävänä on selvästi jotakin enemmän kuin alkupuolen tarina kadonneesta näyttelijästä tai loppupuolen ohjaajalle myös oman minuuden etsimistä ja kokoamista. Toisella puoliskolla, kun on saatu tietää uutinen näyttelijän kuolemasta, pallotellaan hellittämättä elokuvan ja todellisuuden, taiteen ja elämän, harhan ja toden häilyvillä suhteilla; polttopisteessä on totuuden etsintä, sen ilmestymisen ja katoamisen mekanismi.

Koska Wajda ei ole filosofi, vaan taiteilija, hän ei elokuvassaan tarjoa mitään täsmällisiä älyllisiä johtopäätöksiä. Kaikki mitä hän sanoo, on siinä, että joku kuolee ja unohdetaan nopeasti – surullinen mutta tosi asiaintila. Sepitteen ja toden yhdistelmissään elokuva kertoo myös luovan prosessin alennustilasta ja halvaantumisesta: tämänkin kanssa on opittava elämään. Ja kun suurimman epäjärjestyksen hetkellä taivaanrantaan ilmestyy hevoslauma ja Daniel lähtee ilahtuneena juoksemaan, ohjaaja voi vain suunnata kameransa ja seurata tätä riehakkuuden puuskaa loppuun saakka. Se vakuuttaa, että kauneus on yli kaiken ja että elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

– Bolesław Michałek (teoksesta ”The Cinema of Andrzej Wajda”)