WONDERWALL (1968)

Antaudu ihmeseinälle, jonka raoista pilkottaa aistien salaperäinen vapaus… Brittipsykedelian uinuva klassikko Wonderwall tarjosi Birkinille ensimmäisen valkokangaspääosan valokuvamalli Penny Lanena, jonka räiskyvät sessiot degeneroivat naapurin professorin tirkistelysaukkoja poraavaksi runkkariksi. Ääniraita jammaa George Harrisonin sävelten tahtiin.

***

Brittiläisen ohjaajan ja käsikirjoittajan Joe Massotin (1933-2002) debyyttiohjauksessa Wonderwallissa (1968) yhdistyvät camp ja unenomaisen surrealistinen taso. Shakespearen Pyramuksen ja Thisben tarina kerrotaan ikään kuin uudesta, modernimmasta näkökulmasta. Hajamielinen professori Oscar Collins (Jack MacGowran) rakastuu boheemiin naapurintyttöön ja valokuvamalliin Penny Laneen (Jane Birkin). Asuntonsa tirkistelyreiän kautta tämä pystyy vakoilemaan intohimonsa kohdetta ja kurkistamaan toiseen todellisuuteen, psykedeeliseen ihmemaahan.

Tietysti professori edustaa vanhaa maailmaa, kun Penny puolestaan nuorisokulttuurin vapautta ja elinvoimaa. Näin ollen tirkistely symboliselta tasoltaan ei ole niinkään karmivaa hiipimistä toisen alueelle kuin puhdasta katsausta nuorekkaaseen elämäntapaan. Professori näkee oman äitinsä pyörätuolissa hallusinaationa syyttämässä häntä naapurin kurkistelusta. Hän repii alas kokonaisen seinän tehdäkseen lisää tilaa porausaukoille ja voyerismilleen. Pennyn poseeraukset ja valokuvaussessiot mallina tulevat professorille tutuiksi samoin kuin juhlat seinän takana. Erinäisten tapahtumien kautta Oscar tulee lopulta osaksi Pennyn elämää.

Jane Birkin (1946-2023) soveltuu hyvin Wonderwallissa, ensimmäisessä valkokangaspääosassaan salaperäiseksi ihanteelliseksi naiseksi, sillä hän on melkoinen ilmestys visuaalisesti sekä vetovoimansa kannalta. Massotin elokuva päättyy odottamattomaan kommellukseen, joka on ikään kuin täysin irrallaan muusta jo koetusta. Tämä kokeilu organisoimattomassa hedonismissaan tuo mieleen Věra Chytilován tšekkoslovakialaisen Tuhatkaunokit (1966) ilman sen poliittisia ja feministisiä viestejä. Wonderwall on myös Michelangelo Antonionin ohjauksen Blow-Up – Erään suudelman jälkeen (1966) ja Nicolas Roegin elokuvan Nottinghill klo 11.17 (1970) ohella teos, joka tuo hyvin esiin Mod-aikakauden Lontoon ilmapiirin.

Wonderwallin ansioiksi voidaan lukea lisäksi sen eriskummallisuus ja outous. Kokonaisuudessa esiintyy niin animoituja perhosia, naisia Go-go-tanssijoiksi pukeutuneina kuin miehiä, jotka ovat sonnustautuneet prinsseiksi. Hallusinaationtäyteiset kohtaukset värittävät elokuvaa. Wonderwall onkin todellinen hippiajan Flower Power -tykitys, joka koostuu juonen sijasta pitkälti ajan kierteisestä värimaailmasta sekä siisteistä, mielenkiintoisista pitkätukista. Kysymykseksi jääkin, edustaako Wonderwall pop-taidetta kiteyttäessään aikakauden vai onko se ainoastaan esimerkki hippikitschin saralta. The Dissolven Keith Phippsin mukaan elokuva itsessään on tekosyy kokeiluille. Ja vaikka kaikki kokeilut eivät toimisikaan, elokuva säilyy viehättävänä reliikkinä menneeltä ajalta, jolle olivat tyypillisiä valoshowt, sitarsoundit sekä liioiteltu symbolismi.

Massot ohjasi urallaan ainoastaan seitsemän ohjaustyötä, yhtenä tunnetuimmista musiikkivideotyylisen konserttielokuvan Led Zeppelin – laulu jää pystyyn (1976). Wonderwallin intialaistyylisestä musiikista vastasi puolestaan Beatles-legenda George Harrison luoden omaleimaisen soundtrackin. Vaikka Guillermo Cabrera Infante teki käsikirjoituksen elokuvaan, kaiken takana oli varsinaisesti tarinan luonut Gérard Brach. Huomioitavaa on, että ansiokkaisiin Brachin käsikirjoituksiin kuuluvat myös tunnetut Roman Polanski -filmatisoinnit Inho (1965), Umpikuja (1966) sekä Vampyyrintappajat – anteeksi, hampaanne ovat niskassani (1967).

–  Gregory J. Smalleyn (366 Weird Movies), Budd Wilkinsin (Slant Magazine) ja muiden lähteiden mukaan Joona Hautaniemi 5.12.2023