HUULIHARPPUKOSTAJA (1968)

Mies saapuu kaupunkiin soittaen pahaenteisesti huuliharppua. Hiljalleen tarinasta avautuu traumaattisia ulottuvuuksia, jotka koskevat niin yksilöitä kuin yhteisöä. Kaiken keskiössä on kosto, kaikessa traagisuudessaan. Elokuva oli Charles Bronsonin tähtihetkiä ja Henry Fondalle tilaisuus irrotella pahiksen roolissa.

***

Huuliharppukostaja on Sam Peckinpahin lähes samanaikaisen Hurjan joukon (1969) ohella lännenelokuvan viimeisiä suuria teoksia. Niiden jälkeisistä westerneistä ehkä ainoastaan Michael Ciminon marxilainen Portti ikuisuuteen (1981) on ravistellut lajityypin perinteitä yhtä rajusti ja yltänyt silti yhtä ehjään kokonaisnäkemykseen.

Jo ”dollaritrilogiassaan” Leone oli luonut oman western-tyylinsä, jonka hallitsevia piirteitä olivat lajin perinteisen moraaliasetelmien hämärtäminen ja hidas, oopperamaisen tyylitelty kerronta, joka ajoittain purkautuu raivokkaan väkivaltaisiin toimintajaksoihin. Huuliharppukostaja huipentaa ja täydellistää tämän tyylin tavalla, jota Leone ei itsekään enää pystynyt ylittämään.

Tarinassaan – jonka Leone kirjoitti yhdessä Bernardo Bertoluccin ja kauhuelokuvillaan sittemmin kunnostautuneen Dario Argenton kanssa – Huuliharppukostaja kietoo yhteen perinteisen westernin kaksi perusaihetta: teeman kostosta ja sivistyksen saapumisesta erämaahan. Kostoteemaa  kuljettaa Charles Bronsonin esittämä nimetön muukalainen, jonka motiivi selviää vasta elokuvan viimeisillä minuuteilla. Sivistystä edustaa tuttuun tapaan rautatien rakentaminen, mutta perinteestä poiketen se ei suinkaan tuo erämaahan puutarhaa, vaan likaisia keinoja käyttävän teollisen kapitalismin. Mr. Morton – jo nimi viittaa kuolemaan – on luumätää sairastavaa kuoleman lähettiläs, joka haaveilee rautatieverkkonsa ulottamisesta rannikolle, mutta kohtaa loppunsa vaivaisen kuralammikon äärellä valtameren pauhu korvissaan.

Huuliharppukostajan henkilögalleria koostuu lännenelokuvan tutuista stereotyypeistä: yksinäinen kostaja, hyväsydäminen ilotyttö, hyvä roisto, paha roisto ja järjestäytynyttä yhteiskuntaa edustava liikemies ovat sen keskeiset hahmot. Heitä ei ole lähestytty psykologisen realismin keinoin, vaan heidät on nähty lännenelokuvan perinteen edustajana, pelkistyksen ja liioittelun avulla myyttisiin mittoihin kohotettuina taruolentoina. Juuri lajityypin perinteiden ja kliseiden tietoinen hyväksikäyttö ja liioittelu ovat Leonen elegisen westernin ydintä. Hän kertoo tarinansa tietoisena sen tuttuudesta, rituaalin omaisesti  –  kuin viimeistä kertaa. Jopa elokuvan henkilöhahmot tuntuvat olevan tietoisia tarinansa toistuvuudesta. Kun viimeisen kaksintaistelun hetki koittaa, osapuolet näyttävät itsekin tietävän, kuinka sen pitää päättyä. Silti he – Leonen tavoin – vievät sen loppuun, ikään kuin tarinan ja sen koreografian kauneuden vuoksi.

Leone itse on luonnehtinut elokuvaansa ”kuolleiden baletiksi” ja sitä on myös sanottu ”oopperaksi, jossa aarioita ei lauleta, ne tuijotetaan”. Toisaalta Ennio Morriconen musiikki ei ole koskaan soinut yhtä uljaana kuin tässä Leonen mestariteoksessa. Musiikki sisältää erilliset teemat kullekin neljästä päähenkilöstä: epäsointuinen huuliharppu Bronsonille, pureva sähkökitara Fondalle, humoristinen banjo Robardsille ja rehevän romanttinen musiikki Cardinalelle. Musiikin epätavallisiin puoliin kuuluu myös se, että Morricone sävelsi sen käsikirjoituksen pohjalta, ennen kuin metriäkään filmiä oli kuvattu. Leone piti musiikista niin, että soitti sitä kuvauksissa kaikille näyttelijöille, jotta nämä voisivat sovittaa ruumiinsa rytmit kulloiseenkin musiikkiin. Tällä epäortodoksisella menetelmällä syntyi musiikin, liikkeen ja kuvan täydellinen sulautuminen yhteen.

– Tarmo Poussun (Katso 12/1987) ja muiden lähteiden mukaan