Itävalta-Unkarin sisäisten taisteluiden aikakaudella joukko kapinallisia vangitaan ja heitä painostetaan psykologisin keinoin paljastamaan johtajansa. Jännitteisessä tunnelmassaan universaali läpimurtoteos osoittaa Jancsón kyvyt kuvata Unkarin historian synkkää jaksoa 1860-luvulta kontrastein ja mustavalkoisin sävyin. Zoltán Fábri nosti klassikon parhaaksi unkarilaiseksi elokuvaksi.

***

Miehet ilman toivoa, Miklós Jancsón neljäs ja kuuluisin elokuva, on ohjaajan kansainvälinen läpimurtoteos, jossa vakiintuivat hänen tavaramerkkinsä: pitkien otosten tyyli ja alistajien väkivaltaiset asetelmat. Elokuva sijoittuu 1860-luvulle, jolloin Itävalta-Unkarin hallitus päätti lopullisesti tehdä selvää Kossuthin johtaman unkarilaisen kansannousun (1848-49) vielä elävistä ja metsissä piileskelevistä vapaustaistelijoista. Elokuva lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa satoja talonpoikia on ajettu Szegedin linnakkeeseen: heistä yritetään seuloa esiin legendaarista talonpoikaisjohtajaa Sandor Rozsaa ja hänen miehiään. Operaation johtajaa, kreivi Godeon Rádayta on sittemmin mainittu nykyaikaisten poliisikuulustelumenetelmien isäksi: keinot ulottuvat ruumiillisen kidutuksen ja nöyryytyksen eri muodoista hienovaraiseen psykologiseen terroriin.

Kuvaamalla systemaattisesti ja hellittämättä vapauden riiston, sorron ja väkivallan erilaisia muotoja Jancsó saa hyvin havainnollisesti esiin sen, mikä hänen kuvaamiltaan vangeilta puuttuu: vapauden ja tunteen siitä. Linnakkeen painajaismaailmaa ympäröi taivaanrantaan saakka ulottuva pusta ja inhimillisen alennustilan syvyyttä korostavat luonnon yksinkertaiset ja kalliit asiat: aurinko, tuuli, pustalla laulava leivonen.

Miehet ilman toivoa hahmottaa ankaran, luokkataistelun hallitseman näkökulman ajanjaksoon, jota on totuttu muistelemaan Unkarissa ”vanhojen hyvien aikojen” alkuna. Julma lopetus on tyypillinen Jancsón historiallisille leikkauksille. Vallanpitäjät ilmoittavat vangeille, että näiden palvoma Sandor on poissaolevana vapautettu. Valtaisa ilo leviää kentälle. Äkkiä mustat sotilaat ympäröivät miehet: Sandor on armahdettu, mutta kaikki miehet teloitetaan. Habsburgien tunnuslaulu jylisee kankaalla.

Marxilaisen estetiikan maineikas unkarilainen tutkija Györy Lukacs esitti eräässä haastattelussa vuodelta 1969, että uusi unkarilainen elokuva tuo kiehtovan lisän marxismin kehitykseen. Lausunto viittasi mitä suurimmassa määrin siihen, mitä Janscó näyttäytyy ensimmäisenä suurena dialektikkona sitten Eisensteinin, ja on kiinnostavaa huomata, että hän tekee historian analyysinä keinoilla, jotka ovat Eisensteinin lähes täydellinen vastakohta. Jancsón syvästi omaperäinen menetelmä ja jäljittelemätön ilmapiiri nousevat suoraan hänen aiheistaan, ilman teknistä itsetarkoituksellisuutta. Hän käsittelee aina vallankumousta, vastavallankumouksen sortotoimia, sisällissotaa – toisin sanoen aikoja, jolloin särkyy kaikki, mikä on tavallista, kaikki inhimillinen suojavarustus historian voimia vastaan. Hän riisuu ihmisen paljaaksi yhteiskunnallisista reflekseistään ja sovinnaistavoistaan ja jättää sankarinsa yksin ja alastomina historian vastakohtaisuuksien eteen.

”Miehet ilman toivoa ei ehkä ole elokuva, joka ihastuttaa tai häikäisee. Mutta sen totuus on puhdistava, se kirvelee kuin jodi haavassa.” (Arthur Lundqvist) ”Tarkoitin elokuvani vetoomukseksi sen puolesta, että pystyisimme katsomaan illuusioitamme silmästä silmään, harhoja, jotka ovat tuhat vuotta vanhoja; että oivaltaisimme, että historiamme ei välttämättä ole niin miellyttävää ja imartelevaa kuin suuret kertojamme kernaasti haluaisivat uskotella.” (Jancsó)

– Peter von Baghin ”Elokuvan historian” ja muiden lähteiden mukaan