HAUKAT JA VARPUSET (1966)

Veijarimaisessa vaellustarinassa matkakumppaneina ovat Pasolinin alter ego Ninetto Davoli ja Napolin suuri koomikko Totò. Seuraan lyöttäytyy vielä marxilainen varis – kuin G. Pula-Aho Pasolinin tapaan. Ennio Morricone sävelsi ilkamoivan, kabareemaisen musiikin. Esillä on myös poistettu kohtaus ”Totò al circo”.

***

Haukat ja varpuset on eräänlainen Pasolinin kunnianosoitus Rossellinille: ironinen, veitikkamainen, mutta hellä. Elokuva on ulkoasultaan lattea ja harmaa, ”epädramaattinen” samaan tapaan kuin neorealismin alkukauden teokset. Mutta heti ensi hetkistä lähtien alkutekstien ironinen muoto, ilkikurinen musiikki sijoittavat sen satiirin ja huumorin alueelle. Entä päähenkilöt? Totò, tuo italialaisen elokuvan suurenmoinen koomikko, ja hänen kumppaninsa, kaikkialla läsnä oleva ja vastustamaton Ninetto Davoli vievät meidät kerralla jonnekin Chaplinin tyyppisten harhailevien klovnien maailmaan.

Kysymys on sanalla sanoen faabelista, eikä siihen tarvita todisteeksi muuta kuin, että elokuvan kolmas päähenkilö on korppi, joka puhuu lakkaamatta ja on samalla hiukan pedantti, ikävystyttävä, rakastettava, surullinen, mutta kuitenkin melko selväjärkinen. Hän on eräänlainen marxilaisen ideologian äänitorvi ja filosofi-propagandisti – hyvin lähellä Pasolinia itseään. Saamme seurata näitä kolmea sankaria heidän vaelluksellaan, matkalla halki neorealistisen maiseman, koomis-ilkikurisen musiikin säestyksellä ja godardilaisten välitekstien jäsentäessä kokonaisuutta. Matka tarjoaa hyvän maaperän erilaisille seikkailuille ja painaville keskusteluille. Totò ja Ninetto kävelevät, puhuvat, tapaavat ihmisiä: ilotytön, köyhiä ihmisiä, rikkaita porvareita ja jopa kiertävän sirkuksen. He kohtaavat myös Italian kommunistisen puolueen suuren johtajan Togliattin hautajaissaattueen (se on toteutettu autenttisin uutiskuvin: kansanjoukkoja, kyyneleitä, punaisia lippuja).

Elokuvan puolivälissä korppi kertoo (ja Pasolini näyttää meille) tarinan veli Ciccillosta ja hänen nuoresta munkkiveljestään Ninettosta, jotka Fransiskus Assisilainen lähettää käännyttämään haukkoja ja varpusia. Elokuvan sävy muuttuu kevyesti, valkokangas loistaa eräänlaista ”pyhyyden” sädekehää, olemme lumotussa, mutta kuitenkin neorealistisessa maailmassa. Rossellinin Francesco, Guillare di dio tulee välittömästi mieleen. Musiikki muuttuu kirkolliseksi.

Mahtavien yritysten ja muutamien ihmeellisten käänteiden jälkeen linnut saadaan käännytettyä. Mutta kaikki päättyy tragediaan: haukat hyökkäävät varpusten kimppuun ja tuhoavat nämä. Kyynelsilmin munkkimme palaavat Pyhän Fransiskuksen luo. Ja hän tietää, hän on levollinen ja selittää, että eri luokat syövät jatkuvasti toisiaan. Lämpimästi hän puhuu tarpeesta luoda jonakin päivänä yhteiskunta, jossa tällainen olisi mahdotonta. Se voisi olla Karl Marxin tekstiä, mutta itse asiassa kysymys on paavi Paavali VI:n eräästä YK:ssa pitämästä puheesta. Ja täynnä uskoa Ciccillo ja Ninetto ryhtyvät jälleen saarnaamaan.

Koko elokuvan ajan korpilla on tarve kommentoida, filosofoida, selittää kaikkea niin kuin Togliattin aikakauden hyvän vasemmistointellektuellin tuleekin: ”Tie alkaa ja matka on jo lopussa.” Aforismit koskevat vähän kaikkea: kapitalismia, prostituutiota, ylikansoitusta jne. ”Kun rikas kuolee, elämä on sentään antanut hänelle jotakin. Mutta kun köyhä kuolee..”

Oivallamme, että korpilla (vai onko se Togliatti tai Pasolini itse?) ei valitettavasti enää ole suurtakaan merkitystä. Elokuvan lopussa Totò keittää jotakin. Se on korpin loppu: Totò ja Ninetto syövät sen. Korppi on kuollut ja elokuva päättyy chaplinilaisen kuvaan, jossa Totò ja Ninetto huolettomina vaeltavat pitkin tietä ja kohti auringon valaisemaa taivaanrantaa.

– Marc Gervais (teoksesta Pier Paolo Pasolini, Cinéma d’Aujourd’hui 1973) ST