TUNNUSTUS (1970)

L'Aveu/Bekännelsen
Ohjaaja
Constantin Costa-Gavras
Henkilöt
Yves Montand, Simone Signoret, Gabriele Ferzetti
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
139 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
pohjautuu Arthur ja Lise Londonin romaaniin
Ikäraja

Oikeistodiktatuurin jälkeen Costa-Gavras kävi rohkean epämuodikkaasti sosialistileirin ja stalinismin kimppuun. Tšekkoslovakiassa vuonna 1952 käyty antisemitistinen Slánský-näytösoikeudenkäynti toimii taustana tarinalle, jonka mentaalisen viitekehyksen etsiminen elokuun 1968 tapahtumista ei ole ylitulkintaa.

***

”Totuus on aina vallankumouksellinen.” (Antonio Gramsci).

”Tein tämän elokuvan, koska stalinismi ei ole vain menneisyyden asia; se on aina läsnä. Joka ainut päivä se alkaa uudestaan, eikä pelkästään Tšekkoslovakiassa”. (Costa-Gavras, 1970).

”Costa-Gavrasin eurooppalainen menestysfilmi Tunnustus on niitä vaarallisia elokuvia, joiden kautta ei tietoisuus lisäänny, koska niissä ei yksinkertaisesti haluta jakaa tietoa, vaan vedota jokaisella kuvalla katsojan tunteisiin.” (Mikael Fränti, Suomen Sosialidemokraatti, 3.11.1970).

”Mitä itse aiheen valintaan tulee, ei siinä ole ihmettelemistä kun taustavoimana on sellainen tekijä kuin amerikkalainen suuryhtiö Warner Bros. Tuskin länsimaisen suurpääoman turvin, jota Costa-Gavrasin Tunnustuskin edustaa (supertähdet, loistavat tuotannolliset puitteet), on tehty yhtään elokuvaa niistä suurista kärsimyksistä, joita kansainvälinen imperialismi ja sen päämaa Yhdysvallat parhaillaan aiheuttavat eri puolilla maailmaa, kansanmurhasta Indokiinasta, Lähi-idässä, kansallisen vapautusliikkeitten kamppailusta. Tuskin Costa-Gavrasin rahoittajat ovat myöskään tuottaneet yhtään myönteistä elokuvaa sosialistisista maista. Kaikissa näissä puitteissa Tunnustuksen ohjaaja sijoittuu kapitalismin pelisääntöjen pelaajaksi, yhdeksi imperialismin propagandamyllyn monista pyörittäjistä. Costa-Gavras on valinnut puolensa.” (Ritva Turunen, Tiedonantaja, 12.11.1970)

Z – hän elää oli raisu farssi, jonka maine kiiri suusta suuhun; rasvikset prätkillään ja varakkaat nuoret faijansa kaaroilla kaasuttelivat sitä katsomaan. Tunnustus on ahdistavampi kokemus katsojalle, enkä veikkaa sille Zetan veroista yleisömenestystä. Sekä Z että Tunnustus käsittelevät vakavia asioita, tapahtumia suuren sotilasliiton pienessä jäsenmaassa. Vaikka ne eivät itse juuri pohdi, ne antavat virikkeitä pohtimiselle.”  (Lauri Metsola, Filmihullu 5/1970)

”Jos elokuvan tarkoituksena olisi käsitellä rehellisesti kysymystä sosialistisesta laillisuudesta ja sen loukkauksista Stalinin kaudella (jotka muuten ovat kaikkien tiedossa), niin tuskin johtoajatusta olisi tarpeen kätkeä niin kyllästyttävään määrään ruumiillisen ja henkisen kidutuksen esittämistä, kuin elokuvassa tehdään. Tervejärkinen katsoja tekee toki eron sadismin ja sosialismin välillä. Costa-Gavrasin brutaali ja kyyninen ote peittää alleen kaiken älyllisen, aatteellisen ja eettisen aineksen.” (Ilpo Halonen, Filmihullu 5/1970)

”Elokuva Tunnustus on yritys rekonstruoida yhden syytetyn ja uhrin näkökulmastaan käsin prosessi, joka on surullisen kuuluisalla tavalla tyypillinen stalinismin historiassa. Tapahtumapaikkana on Praha tammikuusta 1951, jolloin London pidätettiin, marraskuun 1952 oikeudenkäyntiin, jossa hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen kahden syytetyn kanssa ja jossa yhdeksän muuta korkea-arvoista poliitikkoa tuomittiin hirttokuolemaan. London vapautettiin ja rehabilitoitiin helmikuussa 1956, NKP:n 20. puoluekokouksen jälkeen, jolloin destalinisointi pyrähti epävakaiseksi suojasääksi Neuvostoliitossa ja kansandemokratioissa. (…) Kun Z elokuvana oli jännärin muotoon puserrettu poliittisen (fasistisen) salamurhan mekanismin kuvaus, niin Tunnustus on vastaavasti jännitystiivistetty esitys poliittisen (stalinistisen) tunnustamisen koneistosta. (…) Costa-Gavraksen elokuvassa osoitetaan tunnustusten hämähäkinseitistö: kun jossakin kansandemokratiassa (Unkarissa, Bulgariassa) on alettu tunnustaa (Laszlo Rajk, Traitšo Kostov) ja tuomita ja mainita nimiä, uudet ihmiset joutuvat automaattisesti verkostoon kiinni. Ja tunnustukset käyvät aina todisteista. Niinpä Tšekkoslovakiassa sen kummemmin kuin 15 vuotta aikaisemmin Moskovassa ei esitetty mitään normaalin oikeuskäytännön edellyttämää todistusaineistoa. (…) Koska Tunnustus ei anna mitään tietoa siitä, kuinka syvälle yhteiskuntaan ja kansan keskuuteen stalinistiset puhdistukset ulottuivat, se välittää niistä tosiasiassa miedomman käsityksen kuin heti esittelyssä olisi tarjoutunut. Tästä syystä Aleksandr Solñenitsynin Ensimmäinen piiri, joka toki taiteena ja dokumenttina on mestariteos siinä, missä Tunnustus vain hyvä eli tärkeistä asioista jämerästi tiedottava elokuva, on Stalinin ajan kritiikkinä paljon ravistelevampi ja kauaskantoisempi vaikuttaja. (…) Costa-Gavraskin on tajunnut jotakin stalinistisesta filologian käytännöstä: Londonin kuulustelijoiden saivartelut ja sanakiepit täsmentyvät dialektiikan ja marxilaisuuden turmeltuneeksi, itsetiedottomaksi ivamukaelmaksi. (…)

Tunnustuksen opettavaisimpia kohtia ovat ne, jotka tuovat valoa kysymyksiin Stalinin ajan kommunistien suhtautumisesta tietoon, informaatioon. Ranskalainen kommunisti vastaa vapautetulle Londonille, joka kysyi miksi Ranskan kommunistisen puolueen jäsenet vaikenivat Prahan oikeudenkäynneistä, vaikka hänen, Londonin toiminta Gérard-nimisenä hyvin tunnettiin Ranskan vastarintaliikkeessä: ”Meiltä puuttui tietoja.” Kontrastiksi valittakoon prahalainen täyssalillinen puolueen jäseniä, jotka kaikki kuin komennuksesta nostavat kätensä kannattamaan unkarilaisen Rajkin tuomitsemista kavaltajaksi, jolloin siis yksikään osanottaja ei ainakaan julkisesti ole sitä mieltä, ettei hän tiedä tarpeeksi asiasta voidakseen kannattaa tuomiota. Henkilöiden toiminta noudattaa Londonin muistelemaa mietettä: ”Kuinka usein ylpeilimmekään nöyryydellämme sanoen: ’On parempi erehtyä puolueen mukana kuin olla oikeassa sen ulkopuolella’.” (Matti Salo, Aika 1/1971).

”Edellisen vaihtoehdon (poliittinen elokuva suosittuna lajityyppinä) tunnetuin edustaja on Costa-Gavras, joka elokuvissaan Z (1969), Tunnustus (1970) ja Hälytystila (1972) on tarjonnut nojatuolimatkoja poliittisiin kuohuntapisteisiin, Kreikkaan, Tšekkoslovakiaan ja latinalaiseen Amerikkaan. Kaava noudattelee aina amerikkalaisen toimintaelokuvan klassista mallia, mutta siihen on ympätty ’poliittinen’ sisältö. Mukaansatempaavat elokuvat käyttävät täysillä hyväkseen porvarillisen elokuvan pahimpia kliseitä – erityisesti kahdessa ensimmäisessä elokuvassa katsojasamaistumista Yves Montadin emotionaalisesti ja älyllisesti yli-inhimillisen tinkimättömänä tulkitsemaan päähenkilöön – joiden avulla elokuva runnoo esille Cayatten 50-luvun teesielokuvia muistuttavan yksinkertaistetun maailmankuvan. Historiallinen ja yhteiskunnallinen tilanne saavat hämärästi abstraktin muodon.” (Peter von Bagh: Elokuvan historia, 1975).

Tunnustus on riidanalaisimpia elokuvia tiedossani. Siksi kokosin ylle otteita erilaisista meikäläisistä reaktioista. Asianomaisena myönnän valinnan tapahtuneen egosentrisesti, kaikkea muuta kuin puolueettomasti. Yleishuomiona elokuvan vastaanotosta totean, että vaikka arvostelijan poliittiset vakaumukset tai asenteet epäilemättä suuresti sanelevat kritiikin sävyä, niin hyväksynnän tai torjunnan perusteluiksi useimmiten kuitenkin ilmoitettiin elokuvaesteettisiä näkökohtia. Rationalisointia tapaa runsaasti arvosteluista. Lisäksi: kovimmatkaan torjujat eivät tietääkseni suoranaisesti väittäneet Costa-Gavrasia ja Jorge Semprunia valehtelijoiksi.

Ritva Turuselle: Tunnustus oli ranskalais-italialaista tuotantoa – Films Corona / Films Pomereu (Paris) / Fona Roma / Selenia Cinematografica (Roma) – ja amerikkalaisyhtiö Warner Bros vain levitti elokuvaa maailmalle. Alun alkaen elokuva oli tarkoitus tehdä ranskalais-tšekkiläisenä yhteistyönä, mutta Dubcekin hallituksen kaaduttua Varsovan liiton miehitykseen elokuussa 1968 suunnitelma kariutui. Sartrelainen marxisti Costa-Gavras ei jatkossakaan valinnut imperialismin asiaa omakseen; elokuvat Hälytystila ja Kateissa (1982) todistavat aivan päinvastaisesta. Semprunin merkittävää kirjailijanuraa, jota Troski-sympatiat värittävät, ovat jatkossa täydentäneet käsikirjoitukset elokuviin Attentaatti (1971), Stravinsky (1974), Erikoisryhmä (1975), Les Routes du sud (Joseph Losey, 1978). Lisäksi hän on ohjannut dokumenttielokuvan Les deux mémories (1972). Vrt. Semprun-haastatteluun: cineaste IX, 4 / Fall 1979.

Paras lähde Costa-Gavrasista on John J. Michalczyk: Costa-Gavras: The Political Fiction Film (1984, Philadelphia: The Art Alliance Press; London & Toronto: Associated University Presses). Lyhyt lainaus: ”Suunniltaan joutunut poliittinen koneisto Tunnustuksessa on sosialismi, jota on manipuloitu palvelemaan Stalinin henkilökohtaisia ja luonnottomia tarkoituksia. Elokuvaa ei, kuten ei kirjaakaan, ole tarkoitettu antisosialistiseksi tai antikommunistiseksi vaan antistalinistiseksi, tärkeä ero, joka on tehtävä, jotta ei lankea poliittisen tietämättömyyden ansaan joidenkin ranskalaisten ja amerikkalaisten kriitikoiden tavoin. Ensi sijassa elokuva tuomitsee ne erilaiset ja moninaiset rikokset, jotka Stalin teki puoluepuhtauden nimissä.

— Matti Salo (1986)