MEDEIA (1969)

Taru Jasonista ja kultaisesta taljasta sekä Euripideen tragedia olivat pohjana Pasolinin jylhälle tulkinnalle, jossa korostuivat väkevät puhtaasti kuvalliset jaksot. Suuri oopperatähti Maria Callas, ohjaajan sydänystävä, esiintyi poikkeuksellisessa ei-oopperaroolissaan rajulla intensiteetillä.

***

Modernin elokuvan piirissä ei ole ketään toista, joka liikkuisi yhtä vapaasti ja suvereenisti antiikin mytologian maailmassa kuin Pasolini. Jo Matteuksen evankeliumi näytti suuntaa, jonka Oidipus vahvisti ja joka jatkui Teoreman ja Sikolätin latautuneina, yhteiskuntakriittisinä polveiluina tarun ja nykyajan välillä. Tietysti myös Medea kätkee sisäänsä nykyaikaan suunnattuja merkityksiä, vaikka niitä onkin vaikea täsmentää eikä Pasolini itsekään ole tässä suhteessa kovin avulias; mutta on vaikea kuvitella, että Pasolini tai kukaan muukaan tekisi historiallisia elokuvia muulla tavalla.

Pasolinin Medean pohjana on siis kreikkalainen taru Jasonista ja argonauteista, heidän matkastaan Kolhisiin Mustameren rannalle noutamaan kultaista taljaa, joka antaisi Jasonille valtaistuimen ja rikkauden. Jasoniin rakastuva kuninkaantytär Medea auttaa miestä valloittamaan taljan ja pakenee tämän kanssa, mutta kun Jasonin rakkaus sittemmin jäähtyy ja hän haluaa mennä naimisiin Korintin kuninkaan tyttären kanssa, Medea kostoksi surmaa heidän yhteiset poikansa.

Pasolini on melkoisesti pelkistänyt ja muuttanut Medean tragediaa sellaisena kuin se eri lähteistä tunnetaan. Varsinainen juoniaines on kaventunut ohueksi säikeeksi, joka liittää eri jaksot toisiinsa. Pasolini pysyttelee selvän välimatkan päässä jo Euripideen ja Senecan meille välittämistä tarun toisinnoista, poimii niistä vain joitakin ulkoisen tapahtumakulun piirteitä rungoksi elokuvaansa. Ja se mitä myöhemmät tulkitsijat Corneillesta Grillparzeriin ja Anouilhiin ovat aiheesta tuon humanistis-klassisen perinteen merkeissä tehneet, ei kiinnosta häntä enää lainkaan. Tätä mukaa muinainen Kolkhis, Medean maa ja maailma, ei Pasolinille ole ”barbaarinen”, kuten olemme tottuneet ajattelemaan. Tai se on barbaarinen korkeintaan sikäli, ettei se tiedä mitään Hellaan ja Korintin, siis lännen laskelmoidusta järkeisyydestä. Se on kosmisen ykseyden maailma, joka elää johdonmukaisesti omien lakiensa mukaan luonnon keskellä ja armoilla ja kokee luonnon sakraalisena, pyhänä elementtinä, ”pyhänä ja luonnottomana”, kuten Jasonin kasvattaja kentauri Kheiron suojatilleen kertoo välittäessään tälle legendaa kultaisesta taljasta.

Medean ensimmäinen kohokohta on parinkymmenen minuutin jakso, joka kertoo tinkimättömän paljaasti ja samalla täysin viileästi, alleviivaamatta vuotuisesta hedelmällisyysriitistä, kauniin nuorukaisen uhraamisesta ja tämän ruumiinosien levittämisestä viljelyksille. Hurjimman tehonsa, ja voisi ehkä sanoa, paljaan elämän ja kuoleman dialektiikan tämä jakso saa siitä, että se on toteutettu täysin mykkien, sanomattoman kauniiden, kuin läpikuultavien kuvien pitkänä sarjana. Sillä ennen kaikkea Medea on kuville, maisemalle ja aina hyvin täsmälliselle rytmille rakentuva elokuva. Maiseman suhteen Pasolini on jälleen tehnyt löytöjä, jotka tuntuvat ainutlaatuisilta ja välittävät samalla kuvaa kulttuurimme vuosituhantisesta kehityksestä.

– Mauritz Edströmin (1970) ja Heikki Eteläpään (1972) mukaan ST