NUORI PARI (1970)

Truffaut’n tuotannon läpäisevä perustavanlaatuinen onnettomuus elämässä, jota piristävät muutamat onnen hetket, kiteytyy Doinelin epämiehekkääseen hahmoon loistavasti. Kolmannessa elokuvassa Doinel on naimisissa ja Christine odottaa lasta, mutta voiko onni kestää? Truffaut punoo koomisia yksityiskohtia ja värikkäitä sivuhahmoja elämän räsymattoon.

***

Nuori pari on Varastettujen suudelmien välttämätön jatko-osa. Antoine Doinel on nyt naimisissa varhemmassa elokuvassa kosiskelemansa herttaisen perhetytön Christinen kanssa. Kyseessä on samalla kertaa humoristinen ja surumielinen silmäys pariskunnan ensimmäiseen kriisiin ja esikoisen odotusaikaan. Antoine hamuilee kadotettua vapauttaan ihastumalla päätä pahkaa kauniiseen japanilaistyttöön Kyokoon. Itse hän ei myönnä ylläpitävänsä suhdetta toiseen naiseen, vaan ”toiseen maanosaan”. Työkseen kukkia värjäilevä ja laivojen pienoismalleja uittava Antoine on tyypillinen Peter Pan –hahmo, poika joka ei halua kasvaa aikuiseksi. Hän elättelee haaveita kirjailijaurasta ja hänen pojastaankin on määrä tulla ”Victor Hugo tai ei mitään”.

Nuori pari on tarina siitä, miten Antoine ensimmäisinä avioliittovuosinaan oppii vastahakoisesti hyväksymään sen, että naiset eivät ole maagisia. Eräässä loppupuolen kohtauksessa Antoine huomaa ikävystyvänsä romanttiseksi kaavailemallaan illallisella Kyokon seurassa ja soittaa toistuvasti Christinelle saadakseen tekosyyn palata kotiin. Tässä elokuvassa Antoine on selvästi vähemmän miellyttävä hahmo kuin aikaisemmin: nuoruuden charmi on haihtunut, mutta kypsään aikuisuuteen ja isyyteen hän on huonosti varustautunut. Hän on yhä ujo eikä riisuudu vaimonsa edessä. Jos naiset eivät ole maagisia, hän ei tiedä, mitä he ovat. Hän on itsekeskeinen aina siihen pisteeseen, että unohtaa lapsensa syntymän, eivätkä vitsit hänen epäonnistumisistaan juuri naurata. Aikaisemmissa elokuvissa Antoine saattoi joutua tärviölle, mutta ei lyödyksi. Nyt todellisuus on muuttunut uhkaavaksi ja Truffautin kaikkien aikuisten miesten lailla Antoine on liikuttavan avoin, haavoittuva ja haavoittunut.

Ensimmäistä kertaa Doniel-sarjan elokuvissa voidaan nyt nähdä selvä poliittinen taso. Avioliitto on pienin poliittinen yksikkö ja koti tarjoaa havainnollisen poliittisen mikrokosmoksen. Christine on saattanut olla mukava pieni porvaristyttö, mutta enää hän ei alistu avioliiton porvarilliseen malliin. Antoine vain haaveilee kirjailijan ammatista, mutta Christine on jo itsenäistynyt omassaan ja saavuttanut menestystä viulistina: hän vastaa perheen toimeentulosta siinä missä mieskin, eikä tyydy hetkeäkään kotiäidin rooliin. Kun Antoine yrittää hellyttää vaimoaan Truffautille tyypillisellä romanttisella vetoomuksella, ”olet minun pikkusisareni, tyttäreni, äitini”, Christine vastaa yksinkertaisesti: ”Olisin toivonut olevani vaimosi”. Tämä sananvaihto tiivistää kaunopuheisesti kontrastin naisille kernaasti luodun romanttisen roolin ja heidän haluamansa ja tarvitsemansa realistisen roolin välillä. Viimeisen iskun Antoine saa kuulla ilotytön suusta: ”Jos et seuraa politiikkaa, politiikka ottaa sinut kiinni”. Vaikka Nuoren parin tarina näyttää välttävän poliittisia kysymyksiä, elokuvan materiaali osoittaa Truffautin olevan tietoinen teoksensa poliittisista implikaatioista.

– James Monacon (The New Wave, 1977) ja muiden lähteiden mukaan