BOUDU ELI MITEN VÄLTTYÄ HUKKUMASTA (1932)

Boudu on särmikäs kulkuri, joka eräänä iltana päättää hypätä sillalta alas. Hänet kuitenkin pelastetaan ja hänelle annetaan paikka missä asua. Kiitosta hän osoittaa laittamalla talon asiat mullin mallin. Koomisiin kierroksiin tulee lisävauhtia Boudun voittaessa lotossa. Nimiroolin Michel Simon kannattelee humoristista mestariteosta loistavalla roolityöllään.

***

René Fauchois’n alkuperäisnäytelmä keskittyi Lestingois’n hahmoon ja se myös jakoi hänen porvarilliset arvonsa. Renoirin elokuvassa painopiste on siirtynyt ratkaisevasti: sitä sävyttää piikikäs huumori, ja Boudun hölmöyden ja oveluuden yhdistelmä antaa sille toisinaan farssin ilmeen. Näytelmässä vapaus samastuu nihilismin asteelle vietyyn oikullisuuteen ja eriskummallisuuteen. Renoirin Boudu on epäilemättä Panin vertauskuva, mutta lähempänä 3-vuotiaan lapsen mielenlaatua kuin varsinaista bacchuslaista Pania. Tämä velttoileva, laahustava, vetistelevä, epämiellyttävän itsekäs aikuinen lapsi on koetinkivi ja Troijan puuhevonen järjestyksen maailmassa. Renoirin elokuva on varsinainen etiketin rikkomisen orgia.

Lestingois’n kautta elokuva kritisoi porvariston moraalista holhoavuutta jo optimismia. Ensin tämä sanoo, “annoin hänelle elämän, eräässä mielessä olen vastuussa hänestä”, kunnes päätyy katkeraan toteamukseen: “Pitäisi pelastaa vain oman luokkansa jäseniä”. Kuitenkin Lestingois on monessa suhteessa humaani, herkkätunteinen ihminen, jonka hybriksenä on hänen ihmisystävällisyytensä, koska se nousee enemmän tutkimattomista olettamuksista kuin valppaasta tietoisuudesta. Kysymys “olisitko mieluummin tyytymätön Sokrates vai tyytyväinen Boudu?” ei tarjoa mitään helppoa vastausta, ja se on esillä, vaikka Renoir on korvannutkin sen kysymyksellä “Olisitko mieluummin tyytyväinen Lestingois vai tyytymätön Boudu?” Sillä Lestingois on ihmisystävä ja järkevä älyllinen humanisti, jonka lähin englantilainen vastine voisi olla kulttuuriliberaali. Jos Lestingois olisi mennyt elokuviin katsomaan Boudua, hän olisi epäilemättä ollut Boudun puolella ja nauranut sydämellisesti valkokankaan Lestingoisille.

Mutta koska Boudu nukkuu käytävän lattialla, Lestingois ei voi hiipiä palvelustytön huoneeseen, ei siis toisin sanoen voi olla varovaisen ja harkitsevan epämoraalinen. Lestingois on sen verran lähimmäisiään ylempänä, että voi hypätä jokeen ja pelastaa Boudun hengen. Siksi hänen etuoikeutensa on myös joutua Panin rankaisemaksi, vaikkakin hän sitten kieltäytyy mahdollisesta välienselvittelystä ja vajoaa aina vain syvemmälle porvarilliseen logiikkaansa.

Boudun henkilön sisältämä optimismi on niin häpeämätöntä että se käy pessimismistä, tai pikemminkin se on optimismin, pessimismin tai minkä muun tahansa ennaltamäärätyn kaavan tuolla puolen ja tästä syystä haavoittumatonta. Bouduismi menee hippifilosofian ohi ja siitä tulee samalla kertaa älytön ja jumalainen olemassaolon muoto. Boudu ei ole aivan inhimillinen, hänessä on satyyria ja faunia. Saatamme kaikki hyväksyä, että jossakin salaperäisessä mielessä Boudu on onnellisempi kuin Lestingois, jolla epäilemättä on selväjärkiset, sivistyneet ja humaanit käsitykset hyvästä elämästä. Hän on älykäs epikurolainen. Mutta hän on juoniensa vanki ja olisi sitä vaikka kuinka radikaaleine näkemyksineen. Boudu puolestaan on juonien puutteensa vanki, ja tässä tasapainossa voi halutessaan nähdä hienovaraista nihilismiä. Boudun elämä on tilaa ilman pyrkimystä, Lestingoisin elämä pyrkimystä ilman tilaa. Varmasti hänellä on onnen hetkensä, mutta hänen tekopyhyytensä, uudistusnäkemyksensä, kaikki paljastavat hänen olevan erillään siitä mikä on syvästi ja todesti elävää: välittömästä aistimuksesta ja suhteesta. Humaanisuus sisältää epäilemättä humaanin perustavanlaatuisen kieltämisen – siitä ne naamiot, se peli, jotka ovat Renoirin bravuurinumeroita hänen seuraavissa elokuvissaan. Lestingois ei tiedosta niitä, koska hän on samastunut niihin eikä koskaan ole aivan oma itsensä. Boudu elää tässä ja nyt samalla herkkyydellä ja vastaanottavaisuudella millä impressionistit suhtautuivat värin vivahteisiin.

– Raymond Durgnat (teoksesta Jean Renoir, 1975)