BILLY JACK (1971)
Punaniskoja vastaan ei taistella kukkasin. Tom Laughlin ja hänen puolisonsa Delores Taylor nousivat nuorison idoleiksi elokuvallaan, jossa navajotaustainen Vietnam-veteraani suojelee vaihtoehtokoululaisia. Vilpitön vastakulttuuri oli hyvää bisnestä, ja Hollywood joutui ottamaan oppia Laughlinin mullistavasta levitysstrategiasta.
***
Ohjaaja-näyttelijä Tom Laughlinin (1931–2013) huippukausi kuuluu elokuvahistorian merkillisiin lukuihin. Tekijää on vaikea erottaa tunnetuimmasta luomuksestaan, Billy Jack -sankarihahmosta, jota hän esitti neljässä elokuvassa.
Toisin kuin Billy Jack, Laughlin ei ollut Vietnam-veteraani eikä navajojen sukua, mutta hän latasi rooliin runsaasti arvojaan, ajatuksiaan ja tinkimätöntä luonnettaan. Laughlinin kumppanilla Delores Taylorilla (1932–2018) oli oma valkokangasminänsä, uudistusmielinen opettaja Jean Roberts.
1970-luvun alussa yleisö oli kyllästynyt sliipattuihin ja mitäänsanomattomiin filmitähtiin. Laughlin ja Taylor eivät olleet systeemin tuotteita, ja heidän elokuvailmaisunsa karheus tehosti vilpitöntä vaikutelmaa. Nuorten ja vähemmistöjen ymmärtäjät nousivat suosituiksi idoleiksi, jotka toivat valtavirtaan tervehenkistä vastakulttuuria ja moraalista ryhtiä.
Vihreät baretit -erikoisjoukoissa karaistunut Billy Jack nähtiin ensimmäisen kerran Born Losersissa (1967) moottoripyöräjengiä vastaan taistelevana metsien erakkona. Pikkubudjetin elokuva on melko tyypillinen 1960-luvun prätkäjengitarina, vaikka se asennoituu häiriköiviin motoristeihin tavallista torjuvammin. Sarjan seuraava elokuva Billy Jack (1971) ei asetu saumattomasti mihinkään genreen. Sanottavaa riittää, ja se välittyy sekä draaman että toiminnan kautta. Kantava voima on halu saada muutosta aikaan, olla enemmän kuin elokuva muiden joukossa.
Näkemys kapinoivasta nuorisosta on mallioppilasmaisen positiivinen, vailla päihde- ja seksikokeiluja. Maailman parantaminen keskittyy Freedom School -yhteisöön, joka tarjoaa turvapaikan kotoaan karanneille nuorille ja ärsyttää lähiseudun punaniskoja ja mahtimiehiä. Billy käyttää karatemaista hapkido-kamppailutaitoa puolustaessaan vaihtoehtoväkeä. Mystinen kalkkarokäärmerituaali antaa sankarille lisäenergiaa.
Billy Jackin amerikkalaiskritiikki sisältää toistuvasti piikittelyä siitä, että samassa elokuvassa kannatetaan pasifismia ja harjoitetaan suoraa toimintaa – ikään kuin olisi kovin erikoista nähdä draaman henkilöiden edustavan vastakkaisia arvoja. Jean on pasifisti ja Billy itsepuolustuksen mestari. Kumpaakaan vastarinnan linjaa ei tarjoilla helppona ja ongelmattomana. Oman käden oikeus tuottaa iskeviä kohokohtia, mutta sen inhimillistä ja juridista hintaa ei ohiteta. Kansanomainen yhteiskunnallisuus välttää yleisön polarisointia.
Arizonassa 1969–1971 filmatun Billy Jackin levityshistoria oli täynnä mutkia ja konflikteja. American-International Pictures ja 20th Century Fox olivat kiinnostuneita mutta luopuivat yhteistyöstä omapäisen Laughlinin kanssa. Warner Brothers otti Billy Jackin jakeluun vuonna 1971, jolloin se nähtiin Suomessakin yliopistokaupunkeihin keskitetyllä ensi-iltakierroksella. Laughlin oli kuitenkin tyytymätön teoksen niukkaan näkyvyyteen ja haastoi studion oikeuteen. Kiista johti Yhdysvaltain uusintaensi-iltaan ohjaajan ehdoilla. 1973 hän osti Billy Jackille maanlaajuisen mainoskampanjan ja järjesti sen kerralla mahdollisimman moneen teatteriin satojen filmikopioiden voimalla. Tehoiskun jälkeen kassatulot nousivat 100 miljoonan tuntumaan.
Billy Jackin idealismi kosketti katsojia, mutta elokuva-alalla vaikutus näkyi lähinnä massaviihteen levitystaktiikoissa, kamppailulajien nosteessa ja Vietnam-taustaisten toimintasankarien räjähdysherkässä vaarallisuudessa. Intiaanisukuinen John Rambo kuuluu Billy Jackin perillisiin, jotka eivät pysähdy pohtimaan, toimivatko he oikein vai väärin.
– Lauri Lehtinen 29.9.2021