HEVOSVARKAAT (1971)

Romance of a Horsethief/Hästtjuvarna
Ohjaaja
Abraham Polonsky
Henkilöt
Yul Brynner, Eli Wallach, Jane Birkin
Maa
USA/Jugoslavia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
102 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Joseph Opatoshun romaanista
Ikäraja

”Vain vallankumous on parempaa kuin elokuvien tekeminen,” summasi mustan listan legenda Abraham Polonsky rempseän epookkikertomuksensa kuvauksissa Kroatiassa. Valovoimaisimmillaan hehkuva Birkin symboloi työväenaatteen luonnonvoimaa veijaritarinassa, jossa puolanjuutalainen konikopla ryövää joukon tsaarin armeijan hevosia rajan yli Saksaan.

***

Hevosvarkaat on harvinaisuus, ”kirotun” ohjaajan kirotuin elokuva, lähes tuntematon kaikkialla.

”Ken ei ole tuntenut elämää ennen vallankumousta ei tiedä mitään elämän suloisuudesta.” Tämä Talleyrandin kuuluisa lause mahtoi usein juolahtaa Abraham Polonskyn mieleen Hevosvarkaiden valmistuessa Jugoslavian pohjoisilla tasangoilla. Kolmannessa ja ilmeisesti viimeisessä elokuvassaan Polonsky samoilee tsaari Nikolai II:n valtaisalla Venäjän maalla.

Polonsky löysi rahoittajan ja sai siten mahdollisuuden palata elokuvan avulla aikaan, maailmaan, jonka hän, puolanjuutalainen siirtolaisten New Yorkissa vuonna 1910 syntynyt vesa, tuntee vain kirjallisuudesta sekä sosialisti- ja ateisti-isoäitinsä tarinoista.

Tsaari-Venäjän ja keisarillisen Saksan rajamailla kuohuva puolalainen kaupunkipahanen Malava tuona ihmeellisenä vuonna 1904, Venäjän-Japanin sodan alkamisen aikoihin on Polonskyn tietoisesti nostalgisen ja romanttisen tarkastelun koomisesti etäännytettynä kohteena. Tässä veijariromaanin maisemassa juutalaisen alamaailman edustajat pärjäävät hyvin, vaikka kaikenmoinen western-mallinen väkivalta onkin tyystin vierasta näille ”subversiiveille, vallankumouksellisille, anarkisteille ja hevosvarkaille”.

Hevosvarkaitten maailmaa hallitsee suvaitsevuus, hellä joskin useimmiten ironinen myötätunto kaikkien niiden kansallisuuksien edustajia kohtaan jotka vuosisadan alun Malavassa sivuavat toistensa elämää. Venäläinen kasakkakapteeni Stoloff, varuskuntakaupungin korkein sotilasviranomainen, elää ”maanpakolaisena” syrjäisessä Malavassa, lausuilee lordi Tennysonin runoa 600 urhoollisesta: ”Theirs not to reason why, / Theirs but to do and die”, muistelee Pietarin ja Pariisin iloja sekä pureskelee viinilasinsa sirpaleita kaikkeuksia syleilevän slaavilaisen melankolian vallassa.

Nuori ranskalainen vallankumouksellinen Sigmund on herkästi mutaantuvassa valkoisessa puvussaan outo, naurettava, keikarimainen ilmestys Malavan talorähjien ja sikalammikkojen keskellä. Hänen intellektuellin puhetapansa ja kumouksellinen varovaisuutensa eivät saa vastakaikua nopeaan yhteiskunnan muutokseen hätiköivien paikallisten radikaalien parissa – näitä arvokkuutensa aina säilyttävä Sigmund kohta moitiskeleekin ”vasemmistolaisuuden penikkataudista”.

Useimmat päähenkilöt ovat juutalaisia. Yritys Kradnik & Poika ei perheen kiinteydestä huolimatta aivan tule toimeen laillisten (hevos)kauppojen voitoilla, sillä ajat ovat ankeat. Sota vaikeuttaa hevosvarkaitten epävirallisen ammattikunnan taitavimpienkin edusmiesten, Kradnik nuoremman eli Zanvillin ja kaiken kokeneen Kifken toimia.

Kifke seurustelee myrskyisästi bordellin komean emännän, Estuchan kanssa ja käyttää estottomasti bordellin tiloja väliaikaisena tallina hevosille jotka on kähminyt. Isä eli Shloime Kradnik, Zanvill ja Kifke käyvät bordellissa asioilla, joista madamelle koituu pelkkää harmia. Nopeus millä kunnon asiakkaita (kuten vauraita kasakkaupseereita) vartoova tyttöseurue ja romanttista melodiaa suitsuttava pienoisorkesteri keskeyttävät tervetuliaisvalmistelunsa todetessaan yölliset vierailijat tutuiksi juutalaisiksi antaa keskitetysti kuvan Malavan köyhyydestä, ihmissuhteitten ja rahan verkostoista.

Muuan elokuvan teemoista on maanpakoon lähdön aihelma, muistettu monista jiddišin klassikoista. Kifke on kaiken aikaa poistumassa Malavasta. Ja kun Zanvillia sitten hankitaan ripeään maastamuuttoon, Shloime viimeistelee matkasuunnitelman käden käänteessä: Hampurista Brooklyniin ja sieltä vielä länteenpäin, hevosten ja intiaanien maille… Lopun homerisen vauhdikkaissa jaksoissa ystävämme viimein todella jättävät Malavan, muistojen kaupungin taakseen huiputettuaan sitä ennen perusteellisesti kapteeni Stoloffia ja koko kasakkavaruskuntaa.

Romanttisen rakkauden kuvaajana Polonsky jatkaa tartuttavan kauniisti. Idylli luonnistuu häneltä yhtä eheästi kuin edellisten elokuvien – Pahan pauloissa (1948) ja Tapan sinut, Willie Boy (1969) – välittämät traagiset tunnot: Hevosvarkaitten yllä väräjää hieno eroottinen aura. Pariisissa opiskellut ja vallankumouksellistunut varakkaan kauppiaan tytär Naomi keskittää itseensä elokuvan yhteiskunnallis-idealistiset ja romanttisen runolliset aistimukset, ja Zanvill on ymmärrettävästi narussa.

Poika syttyy Naomiin ja tämän ajamiin sosialistisiin aatteisiin samanaikaisesti: hänelle Naomi on kuin ne Lawrencen (Massachusetts) vuonna 1912 lakkoon yhtyneet tekstiilitehtaan tytöt joille Bo Widerberg omisti Joe Hillistä kertovan elokuvansa. Tyttöjen taisteluvaatimuksenahan oli ”Give us bread and roses too”, ”Antakaa meille leipää ja ruusuja kanssa”.

Romanttisen taustamusiikin sekä isä ja poika Renoirin mieleentuovan impressionistisen värikuvauksen keinoin Hevosvarkaisiin siunautui niin kevyt ilmapiiri ettei lahjakkaaltakaan New Yorkin 60-vuotiaalta intellektuellilta olisi osannut odottaa sellaista kosketuksen herkkyyttä. Sukeltaessaan sukunsa menneisyyden kaihoon Polonsky saman tien hakeutui luontoon (kehitys näkyi jo Willie Boyssa) ja löysi uuden maailman: vihreät niityt, solisevan virran ja hevosten juoksun.

Kapteeni Stoloffin seurueen kisailu Estuchan bordellin valtuuskunnan alastomien tyttölasten kanssa voisi pysähtyä tauluiksi ja saada nimekseen ”Lounas nurmikolla” taikka ”Le Plaisir” Max Ophulsin ja Guy de Maupassantin kunniaksi. Aiemmin Zanvillin ja hänen tulevan lankonsa piirittäessä kotikaupunkiin rautateitse saapunutta hurmaavaa Naomia pojat putkahtavat esiin auringonkukkien keskeltä, pyörryttävän keltaisesta kukkamerestä.

”Imagine a world without music, imagine a world without light”, ”Kuvitelkaa maailmaa vailla musiikkia, vailla valoa”, Estusha laulaa kosmiseen itsesääliin vajoavalle kapteeni Stoloffille – samalla kun sukitettuja hevosia talutetaan upseerin selän takana alas toisesta kerroksesta ja ulos kadulle – välillä mummoksi kehnosti naamioitunut Kifke rämähtää kuin perunasäkki kaiteen läpi bordellin lattialle, mutta meno vain jatkuu. Veijariotteet ja häpeämätön lyyrisyys vahvistavat alinomaa toisiaan Polonskyn rakastettavassa elokuvassa.

”Oli suurta nautintoa tehdä jälleen elokuvaa. Mikään ei ole parempaa; paitsi ehkä vallankumous, mutta sellaisessa on onnistuttava ja oltava oikeassa, ja ne vaarat eivät koskaan liity elokuvien tekoon eivätkä uneksuntaan.” (Polonsky: ”Making Movies”, Sight and Soundin kevätnumerossa 1971).

– Matti Salo (1972, 1977)

”Ehkäpä ei ole täysin yllättävää että Hevosvarkaat on saanut niin myrskyisän vastaanoton kriitikoilta. Polonsky ei ole valinnut juuri helppoa polkua itselleen kertomuksella jonka fantasiaan voi niin helposti suhtautua kömpelönä realismina ja jossa komediaa ei ole tarkoitettu niinkään huvittamaan kuin loihtimaan hellästi esiin ihannoitua maailmaa jota ei ole koskaan ollutkaan paitsi muistissa. Lähin vertailukohde on todennäköisesti Renoirin Elena ja miehet – jota sitäkään ei otettu suurella innolla vastaan – ja onkin hämmästyttävää kuinka usein Renoir juolahtaa mieleen elokuvaa katsellessa.(…)

Kautta elokuvan katsoja saa sellaisen vaikutelman että kadonneen maailman kuvia selaillaan rakastavasti kuin perhealbumin lehtiä, toisinaan viivyttelevästi niin että katsoja voi täysin ymmärtää jonkin eleen merkityksen, aistia maiseman kauneuden, vangita menetyksen tunteen, jota ilmaistaan. Ilmeisin esimerkki on sarja hyväileviä ristikuvia kun Zanvill ratsastaa lyhyttä laukkaa riemukkaasti ympäri niittyä kreivittären valkoisella oriilla. ” (Tom Milne, Monthly Film Bulletin, August 1977).

Abraham Polonskyn tuoreimmalla romaanilla Zenia’s Way (1980 New York) on monia jännittäviä yhtymäkohtia Hevosvarkaisiin: thoreaulainen luonnonkuvaus, viipyilevä runollisuus, muistin herkkyys, aistien maailmojen kauneuden tavoittelu… (MS 1986)