ANDREI RUBLEV (1966)

1300–1400-luvuille sijoittuvalla historiallisella eepoksellaan Tarkovski haastoi Sergei Eisensteinin. Moskovan ruhtinaskunta vahvistuu Kultaisen ordan mongoliherruutta vastaan, ja taiteilijamunkin henkisyys kohoaa aikakauden raakuuden yläpuolelle.

***

”Pääasia meille on taiteilijan ongelma, ihmisen, joka seisoo aikakautensa taistelujen, intohimojen ja ajatusten keskipisteessä, hänen suhteensa kansaan, auktoriteetteihin ja työtovereihinsa. Andrei Rubljovissa haluamme ilmaista, kuinka taiteilijan suhde maailmaan kehittyy, osoittaa kuinka todellinen tunnekokemus auttaa häntä määrittelemään suhteensa maailmaan ja itseensä. Vapauduttuaan luutuneesta, dogmaattisesta sääntöjärjestelmästä hän, uudistaja, lopulta löytää ja myöntää elävän perinteen. Mutta hän ei tee siitä palvonnan kohdetta, hän hyväksyy sen vain siinä määrin kuin siitä tulee osa hänen luovaa elämänkokemustaan.”

– Andrei Tarkovski

Andrei Rubljovista tiedetään varmasti muun muassa se, että hän vuonna 1408 yhdessä parhaan ystävänsä ja mahdollisesti opettajansa Daniil Tshornyin kanssa maalasi Vladimirin kaupungissa  Jumalanäidin taivaaseen astumisen katedraalin freskot. Parhaiten ovat säilyneet Tuomiopäivä-aiheiset freskot. Tässä työssä Rubljov ratkaisi perinteellisen aiheen uudella tavalla, siinä ei ole mitään kovaa eikä pelottavaa. Juuri tästä detaljista Tarkovski on kehitellyt Andrei Rubljovin taiteilijan kriisin ytimen: hän ei halua pelotella ihmisiä. Ja vuoteen 1408 Tarkovski on keskittänyt kolme elokuvansa jaksoa – Juhlan, Tuomiopäivän ja Hyökkäyksen.

Taiteilijamunkki Rubljov tuntee vastustamatonta vetoa ja uteliaisuutta kansan pakanallisiin viljavuoden hedelmällisyysrituaaleihin ja saa ensimmäisen kosketuksensa ”maalliseen” rakkauteen. Tuntematon alaston nainen puolustaa luonnollista maanläheistä ruumiillista rakkautta Rubljovin ennakkoluuloja vastaan ja selittää, miksi kyläläiset köyttivät tämän menojensa ajaksi. Jaksossa Hyökkäys Rubljov sitten joutuu silmätyksin pidäkkeettömän väkivallan kanssa, tuomitsee itsensä mykkyyteen ja tuntuu menettävän luomiskykynsä. Vasta taiteilijakollegan – raivokkaan ja piittaamattoman huimapäisesti kellon valamiseen ryhtyvän nuoren pojan – kiihkon näkeminen palauttaa hänelle luomisen kyvyn. Kaikkein olennaisimpia piirteitä rämäpäisen valajan ”taiteilijankuvassa” on juuri hänen täydellinen piittaamattomuutensa vallanpitäjistä, teoksen tilaajista. Ainoa ajatus, jonka hän heille suo, on hetken vahingonilo siitä, että hän pystyy puristamaan ruhtinaalta kelloa varten hopeaa kuinka paljon tahansa. Muutoin pojan täyttää hajamielinen kummastus ruhtinaan seuruetta kohtaan: nämä ovat sivullisia, epäoleellisia haamuja hänen ja kellon välisessä luomisen kamppailussa.

Haluun olla pelottelematta ihmisiä liittyy käänteisenä oivallus: taiteilija ei liioin saa kaunistella todellisuutta. Näin katsojan ajatus siirtyy Andrei Rubljovista Andrei Tarkovskin oman kulttuuripiirin taiteilijan ongelmaan, nykyaikaan ja neuvostoyhteiskuntaan. Historian kuvittaminen on Tarkovskille mielekästä vain sikäli kuin taiteilija siinä saa tilaisuuden puhua omasta ajastaan: ”En ymmärrä puhtaasti historiallisia elokuvia, joilla ei ole mitään kosketuskohtia nykypäivään. Minulle tärkein asia on käyttää historiallista materiaalia ihmisen ajatusten ilmaisemiseen ja nykyihmisen luonteen kuvan luomiseen.”

– Esa Adrianin (HS 20.1.1973) ja muiden lähteiden mukaan ST. Tekijätietoja päivitti AA 2000